Lindex rulaa

Nyt sain niin loistopalvelua vaateliikkeestä, että on ihan pakko vähän kehaista. Luin noin pari-kolme viikkoa sitten jotain naistenlehteä töissä ja huomasin aivan ihastuttavan söpön, pinkin korsetin palstalla. Lähestulkoon siltä seisomalta rynnin lounastunnille ja hotkaistuani pöperöä henkeni pitimiksi, riensin lähimpään Lindexiin. Suuretsinnöistä huolimatta korsettia ei löytynyt ja oletin sen luonnollisesti olleen loppuunmyyty, olihan se sen verran näpsäkkä vaateparsi.

Onnekseni kuitenkin avasin (suuren) suuni ja tiedustelin kyseistä vaatekappaletta myyjiltä. He olivatkin hyvin hajulla, mutta valittelivat, ettei korsettia vielä ole tullut liikkeisiin. Vänkäsin luonnollisesti tietoa siitä, että milloin sellaisen saa tulla ostamaan eli toisin sanoen, milloin pinkki unelma saapuu kauppaan. Sitäpä ei osattu sanoa, mutta avulias myyjä tarjoutui ottamaan yhteystietoni ja kokoni ylös, sekä lupautui soittamaan heti, kun hepene saapuu liikkeeseen. Annoin iloisena tiedot, mutta syvällä mieleni sopukoissa kyllä epäilin, tokkopa kukaan oikeasti muistaa soitella, kun ko. tavara on saatavilla.

Mutta, mutta, niin sai pessimisti-Heidi nenilleen! Eilen puhelin soi, ja Marika Aleksin Lindexistähän se siellä! Nyt olivat korsetit saapuneet, ja minulle oli varattu pakasta sopiva koko, sen kuin vain kävisin poimimassa marjan. Satuin olemaan vielä sopivasti keskustassa muilla asioilla, joten kaikki osui nappiin senkin suhteen. Nyt olen yhtä pinkkiä korsettia rikkaampi! Kiitos Lindex, en osannut odottaa Suomessa näin hyvää asiakaspalvelua!

Muista aina liikenteessä

Viisi kuukautta olen nyt istunut aamuisin Länkkärillä aamuruuhkassa. Hermothan siinä menee. Ei niinkään siihen ruuhkailuun kuin siihen, mikä tai ketkä sen yleensä aiheuttavat. Ikäväkseni joudun toteamaan, että usein syynä ovat onnettomat naiskuskit, jotka eivät yksinkertaisesti osaa ajaa.

Mikä siitä kaistanvaihdosta, liittymään ajamisesta ja poistumisesta tai ylipäätään normaalista ajamisesta tekee niin pirun vaikeaa? En lainkaan tarkoita, että liikenteessä tai ruuhkassa pitäisi ajaa tuli takapuskurin alla, mutta kun aivan tavallinenkin liikennekäyttäytyminen tuntuu olevan hakusessa. Usein, kun tiirailen törttöilijän autoon sisään, ratin takana istuu hätääntyneen näköinen naisihminen, jonka nenä hipoo rattia ja silmät räpyttelevät hermostuneesti. Onhan tämä Suomen liikenne toki pelottavaa ja stressaavaa. Mitenköhän kävisi näille naiskuskeille jossain suuremmassa metropolissa? Jäisi varmaan ajamatta.

Toinen autoilijaryhmä, joka saa sappeni kiehumaan, on bemarimiehet, jotka kuvittelevat olevansa niin hyviä kuskeja, että pystyvät hoitamaan valtamerialustensa navigoinnin yhtaikaisesti työpuhelunsa kanssa. Ei pojat, ei. He eivät edes huomaa uskomattomia ja turhia kiilauksiaan, järjettömiä kaistapoukkoilujaan ja mutkittelujaan omalla sekä naapurin kaistalla.

No, ainahan sitä voisi mennä bussilla tai junalla välttyäkseen urpoilta. Tai eipä sittenkään.

Melukylän lapset

Sairaspäivänä ainakaan minä en saa aikaiseksi mitään järkevää. Tai kaipa lepo on juuri sitä järkevintä saikkupuuhaa. Tänään vietin aikaani Melukylän lapsien seurassa. Siis Sakun ja Nakun, Ollin, Riitan, Liisan ja mikä sen yhden nimi nyt olikaan (Anna?), kanssa. Enkä nyt tarkoita sitä statisti-Kirstiä, joka on siis jonkun (ehkä Ollin?) pikkusisko ja aivan liian pieni mihinkään. Siis muuhun kuin statistin rooliin.

Vaikkei oman lapsuuteni miljöö Laajasalossa vastaakaan idyllistä ruotsalaista maalaismaisemaa, mieleen tulevat tv-sarjan myötä mukavat kesälomamuistot. Peltojen sijasta meillä oli kalliot, meri ja metsät, ja ne kelpasivat meille kyllä mainiosti. Roonesta ei kesäisin juuri ollut kaveriksi, hän kun vietti suurimman ajan sukulaisissa jossain Kotkan-Karhulan suunnalla, mutta sitäkin enemmän aikaa tuli vietettyä Päivin, ja pakostakin myös hänen neljä vuotta nuoremman Kirsi-siskonsa, kanssa. Pidimme Kirsiä riesana, koska hänet oli aina raahattava mukaan kaikkialle, mutta oli hänestä joskus hyötyäkin. Häntä saattoi nimittäin pompottaa ja muutenkin pikkuisen kiusata.

Eniten pilojemme kohteiksi joutuivat kuitenkin muut pihan pikkulapset. Tapanamme oli pystyttää pihalle teltta ja houkutella itseämme nuorempia lapsia sinne leikkimään. Tässä houkuttelupuuhassa Kirsi oli mainio apu. Keksimme pelottavia tarinoita muun muassa Noita Noppervaarasta ja väitimme, että telttamme lentää. Harmi vain, että kusetuksemme keskeytyi yleensä siihen, että jotain naperoa kutsuttiin syömään, jolloin pohja lentävän telttamme tarinasta hieman rakoili. Toki siihenkin löytyi pian hätäselitys: teltta oli juuri tekemässä pakkolaskua takaisin pihaan, eikä se yleensä onnistunut kovin siististi. Telttaa ei kannattanutkaan laittaa kovin tiukasti maahan kiinni, sillä mellastus teltan sisällä olisi repinyt tapit irti kuitenkin.

Syksyn tullen ja Roonen palattua kesälaitumilta alkoivat sitten salapoliisi- ja muut isompien tyttöjen älyllisemmät leikit. Isäni kutsui meitä Kolmen Koplaksi, sillä taisi hänkin arvata, ettei Kirsiä koskaan hyväksytty täysivaltaiseksi tiimin jäseneksi. Kirsille asetettiin kaikenlaisia pääsykokeita, mutta kokeet suunniteltiin aina niin vaikeiksi, ettei Kirsi-paralla ollut mitään mahdollisuuksia läpäistä niitä. Paitsi kerran sattui pieni moka, kun Kirsin oli määrä pyrkiä johonkin liikunnallisviritteiseen kerhoomme. Mattojentamppausteline oli sittenkin liian liukas tai mahdollisesti liian kaukana hyppyalustaan nähden, ja Kirsiltä murtui käsi. Onneksi olimme juuri aiemmin opetelleet lepositeen tekoa, joten saimme edes hieman anteeksi. Kai. Mielestäni pääsykokeen suorittajan olisi kuitenkin itse otettava huomioon suoritukseen vaikuttavat tekijät, kuten tuuli, hyppyalustan kosteus, omat kyvyt ja muut ulkopuoliset tekijät. Huolimatta siitä, että kokeen suorittaja oli tuolloin ehkä noin 6-vuotias...

Sairasta

Näillä keleillä on ihan sairasta sairastaa. Olen siis sairas. Kuumetta, nuhaa ja kurkkukipua, kuinka mukavaa. Hyvä puoli siinä on, että nyt voisin vaikka ahmia kalaa, kun en maista mitään. Huono puoli siinä on, etten maista mitään.

Vielä pitäisi kaksi viikkoa puurtaa, ja sitten alkaa kesäloma. Optimitilanne olisi, että Suomessa olisi huippukelit (lue 27 astetta lämmintä) jussiin asti, sitten pariin viikkoon ei niin ole juurikaan väliä, kunhan Miamissa paistaa :) Loppuheinäkuun saakin sitten taas aurinko porottaa.

Kuulin, että viikonlopulle on luvattu epävakaista keliä. Toivottavasti Mette ja kumppanit ovat väärässä, sillä kettumaistahan se olisi futismatsia sateessa katsella. Puhumattakaan tunnelman nostatuksesta ennen matsia kisatorilla. Etten ihan yksikseni olisi kannatuslauluja virittelemässä, tulkaahan kaikki kynnelle kykenevät pyörähtämään Paavo Nurmen aukiolla lauantaina. Ainakin Norpalle paikka on todistettavasti tuttu!