Odotettavissa noitien hyökkäys

Ha-haa, MinkkiP pääsi näpäyttämään tänään lounaalla vanhaa kielipoliisia: samppanja on suomeksi samppanjaa, eikä shampanjaa, kuten allekirjoittanut edellisessä postauksessaan erheellisesti kirjoitti. Asia valkeni minulle jo aiemmin, kun selvittelin oikeaa kirjoitusasua työn puolesta. Olipa hassua kirjoittaa tiedotetta samaisesta tuotteesta, jota olin pari päivää aiemmin ruotinut erinäisin sanankääntein. Pisti virnistämään. No, kuulemma minun maussani ei ole mitään vikaa. Harmihan sattuu nimittäin olemaan ennemminkin se, jos hienostuneet makunystyrät suostuvat huljumaan ainoastaan liemissä, jotka maksavat vähintään sata euroa pullo.

Vähänkö olen iloinen, että blogini lukijoiksi on kirjautunut jo kolme tyyppiä! Taidan tuntea teidät kaikki, mutta otan ehdotuksia vastaan siitä, mistä kirjoitan tai mitä paljastan, kun lukijaksi kirjautuu joku sellainen, jonka henkilöllisyyttä en pysty jäljittämään nimimerkin tai jätettyjen kommenttien avulla. Vinkki, vinkki MinkkiP, kirjautuminen on toivottavaa, jopa suotavaa ;) Juu juu, tästä on jo puhuttu.

Tänä vuonna olen muuten valmistautunut pääsiäisnoitien hyökkäykseen hyvissä ajoin. Ensimmäiset suklaamunat upposivat tosin parempiin suihin, mutta eilen täydensin varastoja kuudella yllätysmunalla. Ainakin silloin, kun itse kävin kerjuulla vitsojen kera, suklaamunat olivat sitä kovinta valuuttaa. Ehkä nykynoidat ovat kuitenkin hieman muuttaneet prioriteetteja, sillä viime vuonna, kun olin unohtanut hommata trulleille oikeat eväät, yksi ilmoitti minulle ovella:"Jos sul ei oo karkkii, sä voit kyl antaa manii. Siis niinku rahaa". Kiitos myönnytyksestä, pikkunoita. Onneksi löytyi kolikoita.

Korkokenkiä ja shampanjaa

Aivan ensimmäiseksi nöyrä pahoitteluni erityisesti MinkkiP:lle, joka on jo ehtinyt kaipailla blogihöpinöitäni ;) Täytyy myöntää, että viime kerrasta on hurahtanut luvattoman kauan, eikä minulla ole edes mitään sen kummempaa tekosyytä kuin että olen ollut taas laiska. Ja saamaton. Lisäksi myös hieman kiireinen ja väsynyt. Tai sitten asia vain puhtaasti on niin, ettei minulla ole juurikaan mitään sanottavaa... No, minut tuntevat ovat todennäköisesti tuosta viimeisestä väittämästä eri mieltä.

Minulla on naisille hyvin tyypillinen pahe: kengät. Ja erityisesti korkokengät. Juuri nyt näin huhtikuun alla, kun katselee ulos, korkokenkäkelit näyttävät olevan vielä yhtä kaukana kuin scheissekuohuviini shampanjasta, mutta jotenkin niitä kepsuttimia tuntuu siitäkin huolimatta kaappeihin kerääntyvän tasaiseen tahtiin. Viimeisin kenkäostokseni oli kuitenkin matalampaa profiilia: mustat ja pohjattoman matalat, puolisääreen ulottuvat saappaat. Koska en koe itseäni muotibloggariksi, en taida jaksaa kuvata niitä laittaakseni niitä tänne esille. Näette ne sitten jalassani.

Korkkarit ovat siis ihania ja niitä ei voi naisella olla liikaa, mutta Suomen ilmasto tarjoaa aivan liian vähän mahdollisuuksia ulkoiluttaa näitä lukuisia kaunottaria, joita kotikaapit ovat syöneet. Korkkarieni käyttöaste on siis alhainen. Sääli, sillä kaikki vaatteetkin näyttävät paremmilta, jos niiden kera on heittää upeat korot.

Toissapäivänä uhmasin tietoisesti pakkasta tai mahdollista räntäsadetta, ja sujautin jalkaani tuliterät prinsessakengät. Syy oli selvä: MinkkiI:n synttäribileet shampanjanmaisteluteemalla ja sen jälkeen sirkustelemaan. Se jälkimmäinen jäi kuitenkin tekemättä, sillä pikkuhepeneissä jonottaminen ei tuntunut kovin houkuttelevalta vaihtoehdolta. Jännä juttu muuten, että kutsuvieraita seisotetaan pakkaskelissä. Ja jonokin oli valehtelematta ainakin satametrinen. Joko narikka tökki tai homma ei toiminut jostain muusta syystä, mutta jos asiakaspaikkoja on yli parituhatta, olettaisi että kutsutut pääsisivät sukkelammin sisään. "If they don't want us, we definately don't need them", tuli todettua ja pyörähdettyä tyylikkäästi niillä 12-senttisillä koroilla. Sorry Mehdi, joku toinen kerta sitten.

Mutta takaisin ajassa taaksepäin ja shampanjan maisteluun. Minähän en ole viinien ystävä, en sitten ollenkaan. Lasillisen voin irvistellen niellä ruuan kanssa, mutta kyljessä paree olla vettä, jotta saan sen ikävän maun huljuteltua kielen päältä. Minulle onkin sanottu, että makuni on lapsellinen (ei maistu viinin lisäksi myöskään kahvi, olut tai tupakka), sillä limpparit, karkki ja suklaa sekä kaikenlaiset muut herkut löytävät kyllä tiensä helposti minun luokseni. Synttärisankari on kuitenkin innokas kuplajuoman ystävä, joten teemana oli samppakaljan testailu Moët & Hennessyn tiloissa ja asiantuntijan opastuksella.

Ensimmäiseksi pöytään lyötiin Moëtin shampanja, joka yllättäen upposi myös allekirjoittaneelle. Maku oli riittävän pehmeä ja pyöreä, eikä hyökännyt päälle. Tämä shampanja oli loppujen lopuksi myös mieluisin, sillä loput Veuve Clicquot'n shampanjat olivat tosi kuivia ja "harteikkaita", kuten asiantuntijamme meitä valisti. Minun mielestäni nämä kuivanrapsakat ja kitkerät juomat eivät päässeet lähellekään suosikkini tasoa, mutta asiantuntijan otetta täytyy kiitellä. Esiintyminen kahdeksan hiprakkaisen naisen edessä (asiantuntija oli siis mies) ei välttämättä kuulu kovin monen ihmisen perjantai-illan toivelistalle. Asiantuntija kertoi kyllä monta mielenkiintoista faktaa ja tarinaa tähän kuninkaitten juomaan liittyen, joten sivistystäkin saatiin pikkupohjien lisäksi. Vertailtiin myös oikeiden shampanjoiden eroa scheissekuohareihin, kuten MinkkiK asian ilmaisi. Täytyy todella nostaa hattua asiantuntijalle, sillä hän ei häkeltynyt siitäkään, että totesin viimeisen Veuven maistuvan hieman hiivaiselta pissalta, johon on lorautettu tilkka hikisukkamehua. Eikös näitä juomia ole tapana kuvailla jotenkin tähän tapaan?

Huggy the Lips

Olen viime aikoina seurannut tiiviisti Brittien huippumalli haussa -ohjelmaa. Olen tosin hieman jälkijunassa, sillä katselen jaksoja nauhoitettuna. Nyt olen päässyt siihen vaiheeseen, että mallipyrkyreiden todelliset värit ovat alkaneet paljastua. Pikkupissikset ovat teroittaneet kyntensä, ja muutama joka tuotantokauteen oleellisesti kuuluva kissatappelu on jo nähty. Aivan mahtavaa! Mikä olisikaan parempaa viihdettä kuin katsella teinityttöjen nälvivän toisiaan, puhuvan paskaa toisistaan selän takana ja kieroilevan, minkä kuvauksiltaan kerkiävät?

Tämä tuotantokausi tarjoaa kuitenkin nättien tyttöjen lisäksi myös, hmmm, ei niin kaunista katsottavaa. Vai mitä sanotte tuomari Huggy Ragnarssonin turpavärkistä ja tarkemmin sanottuna ylähuulesta? Aika vaikuttava ilmestys. Ja tässä kuvassa tuo lihanpala on vielä kohtuullisen maltillisissa mitoissa...

Huggy on ilmeisesti aikoinaan itsekin ollut malli, nykyisin hän pysyttelee enemmänkin kameran toisella puolella. Hyvä niin. Mitä nyt tuomaroi mallinalkuja TV-ohjelmassa ja samalla esittelee hyvinkehittynyttä ylähuultaan. Vahva veikkaukseni on, ettei ole Haliksen ylähuuli luonnostaan noin turpea, vaan apuna on käytetty yhtä jos toistakin piikkiä pulleuttajana. Onhan ne täyteläiset huulet kauniit, mutta rajansa kaikella. Angelinakin alkaa olla minun makuuni hieman liian huuleva. Enkä nyt mitenkään jaksaisi nähdä tällaisia botoxibimboja teinityttöjen roolimalleina. No, se mikä toimii Briteissä, ei välttämättä toimi Suomessa. Vai pitäisikö pyytää Jorma Uotista tuomaroimaan Suomen huippumallia haussa :)

Yhtä kaikki, ohjelmaa jaksaa katsoa juuri siksi, että voi hymähdellä teinareiden tempauksille. Milloin lasketaan patjoilla portaita alas, hoiputaan huppelissa julkkiskokkareilla tai häiriköidään nörtimpien kanssakilpailijoiden kauneusunia. Ja tietenkin avaudutaan kaikenlaisista huolista ja murheista päiväkirjahuoneessa. Ainoa asia, mikä Huggyn huulien lisäksi ehkä pikkuisen harmittaa on se, että pian sarja loppuu. Ainakin tämä tuotantokausi. Mutta onneksi meidät pelastaa pian alkava Suomen vastaava. Ja se toinenkin malliohjelmaa alkaa kai näillä näppäimillä. Voi tätä autuutta!

Laiskuuden syvimpiä olemuksia

Voikohan laiskuus olla hyve? Eipä kai. Siksi tunnenkin ajoittain huonoa omatuntoa, kun heittäydyn laiskaksi. Ja kun minä olen laiska, se on todella totaalista.

Varsinkin siivous vie hyvin harvoin voiton laiskottelusta. Jotenkin sitä aina keksii jotain parempaa tekemistä (tai vain pötköttelyä) kuin siivoamisen.

Mielestäni laiskottelunkin voi viedä seuraavalle tasolle. Jos laiskottaa oikein kovasti, ei viitsi edes laittaa ruokaa, vaikka olisi kova nälkä. Usein sen kovan nälän voi nimittäin tilkitä helposti karkeilla :) Hätä keinot keksii!

Vieläkin pidemmälle voi mennä. Jos on oikein yyberlaiska, ei jaksa edes nukkua. Mutta siihenkin pulmaan löytyy ratkaisu: täytyy vain väkisinmaata itsensä. Ei se sen kummempia kevätjuhlaliikkeitä vaadi. Loppukaneetiksi tähän postaukseen sopiikin mielestäni loistavasti vanha pohojalaanen sanonta: "Ku jaksaas eres olla". Se tiiviistää kaiken.

Myydään tarpeettomana: maaliskuu

Maaliskuu on todennäköisesti kuukausista kaikkein ankein ja ikävin, ellei sitten satu olemaan jossain tosi kaukana Suomesta. Ainakin tänä vuonna, kun muutama päivä sitten näytti jo ihan siltä kuin kevät olisi piankin tuloillaan, mutta vielä mitä. Ilman Herra näytti jälleen persettä Etelä-Suomelle ja rysäytti kunnon lumipeitteen aamuruuhkalaisten riesaksi. Antoi siis ymmärtää, muttei ymmärtänytkään sitten antaa. Tyypillistä.

Toisaalta pitää kyllä melkein ääneen ihmetellä, kuinka tämä hyvinkin lumeen tottunut kansa menee ihan sekaisin, kun pikkuisen tuiskauttaa vettä tiheämpää. Aamuisin tienpinnan lisäksi liikenne on puuroa, varsinaista ryynipuuroa. On se kumma, ettei se kaasupoljin enää sijaitsekaan autoissa samalla kohtaa kuin kauniilla auringonpaisteella, vaikkei siinä mitään kummallista pitäisi olla, että vähän rapaa roiskuu, kun motarilla suhataan.

Kauniimpia kelejä siis odotellaan tässä perheessä. Toistaiseksi täytyy vain tyytyä muistelemaan kuvan fiiliksiä ja kosteaa kuumuutta. Olen kyllä jo hekumoinut ajatuksella, että pian pääsen avaamaan terassin oven ja pistämään pötkölleni terassille. Kai sitä joutuu vielä toukokuulle vartoomaan, mutta ei auta muukaan. Kestettävä on. Ja epäilijöille tiedoksi: meidän terassilla on toukokuun aurinkoisina päivinä tosi lämmin, on se sellainen terassi että! No okei, ei se nyt mikään Bali ole, mutta Suomen paras terassi nyt ainakin.

Peijoonan pentu

Pidän lapsista. Sitä ei ehkä uskoisi, kun lukee ensin tuon ylläolevan otsikon. Täytynee ehkä hieman tarkentaa: pidän kivoista lapsista. Kivat lapset ovat sellaisia, jotka eivät esimerkiksi lyö minua kaupassa.

Jouduin tänään tarkistamaan kantaani lasten suhteen, sillä yksi kuriton kakara katsoi oikeudekseen läimäistä minua kassajonossa. Ja lämy tuli ihan puskista. Kaiken kukkuraksi noin kolmevuotias poikamerkkinen riiviö pääsi asiasta kuin koira veräjästä, sillä hänen äitinsä ei tehnyt elettäkään sen paremmin pyytääkseen anteeksi jälkikasvunsa touhuja tai edes toruakseen tätä. Minä kyllä ihmettelin isoon ääneen, että mitä sinä oikein teet ja ettei noin saa tehdä (eli kiukkuani nieleskellen jätin sättimättä sen kovemmin). Vieläkään äitimuori ei reagoinut mitenkään.

En voi väittää olevani lastenkasvatuksen ammattilainen, mutta sen verran minäkin tiedän, että vanhempien velvollisuus on osoittaa lapsilleen, mikä on oikein ja mikä väärin. Eihän pieni ihmispolo voi sisäsyntyisesti tietää, saako vierasta naista lämiä kassajonossa (vai pitäisikö sittenkin?). Mutta senhän pikkuihminenkin ymmärtää kolmivuotiaana, että kyseisenlainen toimitus on sallittua, mikäli siihen ei mitenkään puututa tai siitä ei toruta. Tapasinko siis tänään kaupassa tulevan naistenhakkaajan äiteineen?

Täytyy myöntää, että ketuttaa. Ja vielä enemmän sen naisen lahnaisuus kuin se, että se pirun pikkupeikko mäiskäisi minua. Olisi kai itse pitänyt vaatia kakaralta anteeksipyyntö, eikä odotella äitikän ojennusta. Aina pitäisi itse kaikki tehdä. Vissiin lapsetkin.

Kaikesta huolimatta pidän edelleen lapsista. Niistä kivoista.

Nolla on ihan nolla

Minulla ei oikein koskaan ole ollut matikkapäätä. Reaaliaineet ja kielet ovat olleet aina helppoa huttua, mutta tuo matematiikan loogiikka ei vain ole osunut yksiin omani kanssa. Yo-kirjoituksissakin joskus takavuosina pyöristin kesken laskun. Ja kun mennään vielä kauemmas menneisyyteen, muistan, kuinka ala-asteen matikankokeessa piti viivottimella mitata janan pituus. Pikku-Heidi järkeili omassa pienessä päässään, etteihän kukaan aloita laskemistakaan nollasta, joten sen nollan siinä viivottimessa täytyy olla pikkulasten hämäysoperaatio ja suuri skäämi. Pikku-Heidin jana oli sitten sen sentin pidempi kuin muiden. Olenkin siitä lähtien ollut vahvasti sitä mieltä, että nolla on ihan turha. Siis ihan nolla.

Matemaattinen lahjattomuuteni ilmenee myös muilla tavoin. Olen nimittäin ihan käpälä esimerkiksi raha-asioissa. Ja tarkemmin sanottuna laina-asioissa. Luulin tähän päivään saakka, että jos asuntolainani korko laskee (jonkun viitekoron vai oliko se nyt ohjauskoron laskun ansiosta?), minun kuukausittainen lyhennykseni pienenisi. Mutta ei, hö. MinkkiP palautti minut maanpinnalle kertomalla, ettei asia ihan niin olekaan. Enhän olekaan maksanut asuntolainaani kuin vasta kaksi vuotta...

Paskanapit

Voisi luulla, että jos ei ole paljonkaan asiaa, kirjoitettavaa voisi vääntää vaikka siitä ittestään. Nyt ei kuitenkaan ole kyse siitä. Meidän perheessä nimittäin monivitamiini- ja kalanmaksaöljykapselit tunnetaan nimellä paskanapit. Eikä oikeastaan edes siksi, että niillä olisi jotenkin aineenvaihduntaa kiihdyttävä vaikutus, vaan lähinnä siksi, että ne ovat joka-aamuinen välttämätön paha. Sekä maun että vaivan puolesta.

Onhan niitä toki elämässä paljon ikävämpiäkin asioita, joita on (melkein) pakko tehdä. Ne ovat sitten niitä paskanakkeja, ja se onkin ihan toinen juttu. Ja jottei tämä postaus menisi ihan paskanjauhannaksi, lienee parasta panna homma pakettiin ja siirtyä pastan pariin. Kiitos ja anteeksi.

Missejä ja huulipunaa

Tänään yllättäen töissä puheenaiheeksi nousi eilen kruunattu Miss Suomi perintömirkkuineen. Jep, sen verran ehdin eilistä lähetystä vilkaista, että katsoin olevani oikeutettu osallistumaan keskusteluun (lue arvosteluun). En ole ennenkään juuri perustanut moisesta viihdykkeestä, eikä ohjelma tälläkään kertaa onnistunut liimaamaan minua töllöttimen tykö. Kruunajaiset tuli kuitenkin päiviteltyä. Ei löytynyt sohvan toiseltakaan laidalta innostusta öljyttyihin misukoihin.

Joku töissä yritti pienellä äänellä puolustaa missi-irmoja sillä verukkeella, että "nehän on vasta ihan nuoria ja raakileita". Kyllä minun mielestäni päälle parikymppiset saisivat mielellään jo olla naisia. Minä puolestani otin esimerkiksi yhden Suomen kauneimmista naisista, Sara La Fountainin, joka on aina vaan ja uudestaan niin nätti että. On aina ollut. Ja on vissiin juuri sitä sorttia, joka ei edes koskaan rupsahda. Hitto, jos Sara ei olisi niin yltiöherttainen ja ihana, voisin jopa kadehtia häntä. Tai ehkäpä juuri siksi pitäisi?

Pitäisi varmaankin siis positiivisesti toivoa ystäväni tapaan, että missi-irmeleistä kasvaa vielä isona edustavia pakkauksia. Niin isoksi ei kuitenkaan sovi kasvaa, ettei enää mahdukaan kisapuvustoonsa. Pirkothan kun tapaavat kai edustaa Suomea jos jonkinnäköisissä mittelöissä vuoden mittaan.

En minä ihan yksinäni näitä missejä arvostellut, jokunen oli peräti samaa mieltä. Paitsi se yksi adhd-stailisti, joka väittää, että huulipunaakin voi kokeilla vahingossa. Kyllä, siinä vaiheessa, kun uuden huulipunan näpertää auki pienestä pahvipakkauksestaan, avaa hylsyn, ihastelee uutuusväriä ja sen jälkeen "vahingossa" punaa löytyy seuraavaksi stylistin huulilta, on vähintään erikoista väittää huulipunan joutuneen testiin ihan vahingossa. Tiedoksi vain, että pahvipaketin silpuksi repiminen ei ainakaan jouduttanut uskoani vahingon tapahtumisesta. En kyllä voinut kuin nauraa vedet silmissä. Perjantaifiilis jo maanantaina, mahtavaa! Kiitos asianosaisille :)

Debytantin avaus

Neitsyys meni. En ehkä ehtinyt mukaan suosion korkeimmalle aallonharjalle, enkä päässyt pioneeriksi, mutta hyppäsin junan kyytiin kuitenkin. Tässä sitä mennään. Tervetuloa lukemaan blogirookien tajunnanvirtaa.

Minulle kävi näköjään samoin kuin Facebookinkin kanssa: hieman epäilytti, mutta uteliaisuus voitti. Pesunkestävä kissa siis. Jospa olisi vielä ne yhdeksän elämää, niin olisi pullat näppärästi uunissa.

Näin sunnuntaina näytti olevan sopivasti aikaa ja mitä ilmeisimmin myös energiaa sen verran, että tuli kyhättyä blogisivu pystyyn. Uskottelen itselleni, että sisältö on tärkeintä (vaikka ainakaan tämän avauspostauksen substanssi ei näemmä päätä huimaa... täytynee totutella tähän blogimoodiin...), sillä tietotekninen osaamiseni on samalla tasolla kuin kissalla haukkuminen. No, kaipa harjoitus tekee mestarin, vaikkakin on syytä muistaa, että vain lahjattomat treenaa...

Koska en halua koukuttaa itseäni heti blogiaddiktiksi, pistän pillit pussiin hyvän sään aikana. Eiköhän tässä ollutkin pureskeltavaa hetkeksi, palaan taas asiaan, kun sellaista ilmenee.

PS. Sen verran tämä avauspostaus kuitenkin jännitti, että piti antaa teksti esiluettavaksi. Ja kun sensuuri jätti iskemättä, niin tässä on lopputulos. Ugh.