Peijoonan pentu

Pidän lapsista. Sitä ei ehkä uskoisi, kun lukee ensin tuon ylläolevan otsikon. Täytynee ehkä hieman tarkentaa: pidän kivoista lapsista. Kivat lapset ovat sellaisia, jotka eivät esimerkiksi lyö minua kaupassa.

Jouduin tänään tarkistamaan kantaani lasten suhteen, sillä yksi kuriton kakara katsoi oikeudekseen läimäistä minua kassajonossa. Ja lämy tuli ihan puskista. Kaiken kukkuraksi noin kolmevuotias poikamerkkinen riiviö pääsi asiasta kuin koira veräjästä, sillä hänen äitinsä ei tehnyt elettäkään sen paremmin pyytääkseen anteeksi jälkikasvunsa touhuja tai edes toruakseen tätä. Minä kyllä ihmettelin isoon ääneen, että mitä sinä oikein teet ja ettei noin saa tehdä (eli kiukkuani nieleskellen jätin sättimättä sen kovemmin). Vieläkään äitimuori ei reagoinut mitenkään.

En voi väittää olevani lastenkasvatuksen ammattilainen, mutta sen verran minäkin tiedän, että vanhempien velvollisuus on osoittaa lapsilleen, mikä on oikein ja mikä väärin. Eihän pieni ihmispolo voi sisäsyntyisesti tietää, saako vierasta naista lämiä kassajonossa (vai pitäisikö sittenkin?). Mutta senhän pikkuihminenkin ymmärtää kolmivuotiaana, että kyseisenlainen toimitus on sallittua, mikäli siihen ei mitenkään puututa tai siitä ei toruta. Tapasinko siis tänään kaupassa tulevan naistenhakkaajan äiteineen?

Täytyy myöntää, että ketuttaa. Ja vielä enemmän sen naisen lahnaisuus kuin se, että se pirun pikkupeikko mäiskäisi minua. Olisi kai itse pitänyt vaatia kakaralta anteeksipyyntö, eikä odotella äitikän ojennusta. Aina pitäisi itse kaikki tehdä. Vissiin lapsetkin.

Kaikesta huolimatta pidän edelleen lapsista. Niistä kivoista.