Ääni hoi, älä jätä!

Asioihin voi keksiä tai kehitellä useita erilaisia teorioita. Tällä kertaa ei ole kovinkaan vaikeaa laskea yhteen yksi plus yksi ja saada tulokseksi äänihuulten tulehdus sekä lääkärin määräämä puhekielto. Näin voi yksi huikea lauantai muuttaa asioita.

Läksiäistunnelmaa viriteltiin ihanien naisten keilailusessiolla, jossa tulokset olivat toissijaisia. Paitsi että minä melkein voitin. Itse asiassa tasapeli on kaikkein ärsyttävin lopputulos, joten annoin Hanna Hanhen viedä voittajan tittelin. Olisihan se ollut kettumaista, jos ystävilleni olisi jäänyt karvas maku jo illan ensimmäisessä lajissa.

Noste oli siis hankittu, ja tunnelma sen kuin kohentui, kun emännät saivat kitusiinsa kostukkeen lisäksi myös maittavaa apetta. Porukkaan lyöttäytyi mukaan vielä muutama vahvistus, joten fiilis sen kuin parani. The more the merrier.

Yhden unohdetun pankkikortin jälkeen opastimme täpinöissään olevan taksikuskimme pienen lenkin kautta Svengiin. Jännä muuten, että taksikuskit joutuvat nykyään yhä useammin turvautumaan asiakkidensa suunnistustaitoihin. No, pääasia oli kuitenkin, että joukkueemme sai aitiopaikat lavan vierestä, ja laulu saattoi alkaa.

Polvistuimme Rakkauden haudalla, olimme dynamiittia, piipahdimme Hotelli Californiassa, mutta viimeinen niitti oli kyllä upeasti tulkittu Sata salamaa. Siihen kuppilaan jäi ääni hoi, mutta onneksi äly roikkui tiukasti takinliepeessä. Matka jatkui Apolloon.

Kävipä tuuri, kun kaksikko K&A valtasi koko poppoolle tanssiravintolan parhaan pöydän aivan lavan tuntumasta. Sen taisi huomata myös illan bändi, joka antoi öögaa tiuhaan tahtiin. Solisti oikein repäisi ja hinasi itsensä lavalta pöydän viereen esittelemään vaihtovirta/tasavirta -taitojaan, sekä soolonsa päätteeksi kävi vielä heittämässä meille tukun bändin fanipaitoja. Muu Apollo-kansa näytti nyrpistelevän neniään, kun ruåttalainen jäläkirotta kehtasi vielä ääneen kehua suomalaisnaisten kauneutta ja etenkin yhden pöydällisen antaumuksellista musiikkiin heittäytymistä. "Happamia", sanoi kettu pihlajanmarjoista ;)

NRJ Fashion Awards

Ei mennyt ihan putkeen otsikon pippalot. Onneksi oli huippumukavaa seuraa ja tuttuja vilisi kuin mummoja Hulluilla päivillä, muutoin olisi ollut jälkimaku kovin karvas. Lähestulkoon kaikki, minkä saattoi ajatella voivan tökkiä, tökki.

Kaapelin pihalla seuruettamme tervehti 150 metrin mittainen jono. Haimme positiivista fiilistä ja totesimme, ettei onneksi sada eikä ole kylmä. A lähti tiedusteluretkelle kulman taakse ja kas, sieltähän löytyikin punainen matto! Oli vissiin levitetty siihen ihan meitä varten, koska muita vieraita ei näkynyt mailla halmeilla. Ilo oli kuitenkin lyhytaikainen, sillä se vajaan parinsadan metrin mittainen jonottajien joukko tuupattiin samaan narikkaan kuin vastapäiseltä suunnalta tulevat. Olihan siinä sitten sakkia kuumissaan ja äreissään pomppiensa ja palttoidensa kera. Kitkerät alkudrinkit saatuamme suunnistimme sushipöydän vierustalle, mutta sen lähemmäksi ruokaa emme sitten päässeetkään, kiitos hyvinmuodostuneiden jonojen.

Paljon paremmin ei sujunut juomapuolella, jossa ystävämme jonotettua kolmea lonkeroa tunnin verran totesimme, että tottahan ne hyvältä maistuvat, etenkin tällaisten suurten ponnistelujen jälkeen, mutta nyt saisi jonotus jo riittää. Näytökset olivat kivoja, mutta äänentoisto oli sellaista puuroa, että siitä täyttyi vatsa paremmin kuin sushista (jota en siis koskaan päässyt maistamaan). Ihastuin yhteen hameeseen, jonka joku nuori suunnittelija oli suunnitellut kilpailutyönään, mutta juuri äänentoiston kehnoudesta johtuen minulle jäi epäselväksi, kuka tämän luomuksen oli suunnitellut. Tämä suunnittelija ei kuitenkaan sijoittunut kolmen parhaan joukkoon. Harmi.

Lähtiessä tuli hoppu, että ehti suurimman väkiaallon alta pois. Se nimittäin jyräsi siihen yhteen ja ainoaan narikkaan kuin tsunami. Eipä sitä kurkunkostuketta kovin paljon nopeammin saanut Motelletissakaan, mutta sinnehän sitä piti mennä pyörähtämään. Mutta autolla kotiin, tottakai :)

Läski mikä läski

Lähestulkoon kaikki itseni ikäluokkaiset voinevat rehellisesti sanoa nähneensä ulkonäöllisesti parhaat päivänsä. Eipä siksi kävisi mielessänikään mennä vaatekauppaan valittamaan, etteivät ennen niin sopivankokoiset farkut enää mahdu ylleni. Tämäkin on nyt nähty, ja ennen kaikkea kuultu.

Uteliaana ihmisenä viihdyin vaatekaupassa vielä senkin jälkeen, kun olin katsastanut itseäni kiinnostavat vaatteet. Keski-ikäinen pariskunta oli nimittäin ominut kaupan ainoan myyjän kuuntelemaan haukkujaan ja jankutustaan. Sympatiani olivat vahvasti myyjän puolella.

Kyse oli siis siitä, että miehen mielestä ennen niin sopivat Leviksen 501 -farkut eivät enää istuneetkaan yhtä hyvin kuin ennen. Housut oli ostettu ennen kesää (!), mutta nyt kun ne olivat liian pienet, ne pitäisi palauttaa ja saada tietenkin rahat takaisin. Tarinaa pönkittääkseen miehen argumenttina oli, että kaikki aiemmin ostetut ja samaa tuumakokoa olevat farkut kyllä edelleen menivät päälle ja näyttivät hyviltä (?!). Vaimo nyökytteli vaivaantuneena vieressä. Myyjätär yritti parhaansa mukaan selittää, että tuumakoot pysyvät samoina, toki joskus voi olla pieniä heittoja esim. farkkumalleissa, mutta joko mies on ostanut vääränkokoiset farkut tai sitten... Niin, eihän myyjä voi sanoa, että "herra on tainnut pikkuisen ottaa lisäkiloja kesän aikana" tai että "onpa tainnut käristekyrsä viime kesänä maistua oluen ryydittämänä".

Itsepintaisesti mies kuitenkin jaksoi vängätä, että rahaa tassuun. Myyjätär pysyi kuitenkin tiukkana ja asiallisena, etenkin kun selvisi, että mies on käyttänyt farkkuja useamman kerran alkukesästä ja pessytkin ne pariin otteeseen. Mutta koska farkut olivat kesän ajaksi unohtuneet vaatekaappiin ja vasta syksyn myötä miehelle oli muistunut, että niitähän voisi taas pitää, hän oli palauttamassa niitä liikkeeseen vasta marraskuussa. Onhan se kumma, ettei vaateliike tällaiseen diiliin suostu. Ja vielä kun saa näin huonoa palveluakin! Herregud. Ja huigeeta.

Kahden kerroksen väkeä

Tällä viikolla olen tutustunut kahteen erilaiseen lounge-tyyppiseen baariin. Yhteistä näillä anniskelupaikoilla on se, että ne molemmat ovat kahdessa kerroksessa. Tiistai-iltana istuskelin ystävien ja kuuman kaakaon (tietenkin kermavaahdolla) kera Urho Kekkosen kadulla sijaitsevassa Crush-nimisessä baarissa (Semifinaalia vastapäätä). Asiakkaita oli vain kourallinen, mutta sisustus ja tunnelma mukavat. Mestareiden Liiga plasmalla nyt ei aivan sopinut fiilikseen, mutta henkilökohtaisesti minulla ei ollut mitään pientä taustajalkapalloilua vastaan. Sohvaryhmiä oli sekä katutasossa että yläkerrassa, joten kiireisempänäkin iltana saisi varmasti kookkaammallekin porukalle kelpo paikat. Haastattelin kyypparia sen verran, että sain tietooni, että lauantaisin bileitä pyörittää housea luukuttava DJ. Ehkä senkin voisi joskus testata. Siis ei sitä DJ:tä, vaan ko. mestan lauantai-iltana.

Eilen käväisin kauneushoitola Fabulouksen avajaisissa. Erittäin varteenotettava paikka, muuten. Aikamme skumppaa lipiteltyämme ja pikkusuolaisia nautittuamme siirryimme naapuriin, eli Fabianinkadulla (Kasarmintorin laidalla) sijaitsevaan Kellarikrouviin. Ihanan kutsuvat sohvaryhmät ottivat meidät hellään syleilyynsä, eikä räntäsateen katselu isojen ikkunoiden läpi masentanut yhtään! Vain takkatulen loimu jäi puuttumaan täydellisestä fiiliksestä. Alakerran ruokaravintolan puolikin näytti upealta ja sovimme, että tämän paikan menuun tutustumme lähemmin pikapuoliin.

Ottaako vai eikö ottaa?

Siinäpä vasta kysymys. Tällä kertaa kyse ei ole alkoholista vaan sikamaisesta influenssasta. Siis, olisiko syytä ottaa sikainfluenssarokote vai ei? Olen mielestäni perusterve naisihminen ja ollut siinä uskossa, ettei kyseinen tauti nyt niin kovin kummoinen juttu ole, enkä varsinaisesti edes kuulu riskiryhmään. Tänään kuitenkin uutisissa asiaa jälleen pohdittiin, mutta edelleen minulle jäi hämärän peittoon se, pitäisikö asian eteen jotain tehdä. Uutisissakin esitettiin argumentteja puolesta ja vastaan, joten hämmennys on kohtalainen (ei nyt niin suuri, muttei pienikään).

Neuvoja, faktoja anyone?

Elämää hetkessä

Yleensä tämä blogi keskittyy sinänsä turhien asioiden ja ilmiöiden päivittelyyn ja kommentointiin, tällä kertaa kuitenkin vaihteeksi vakavaa asiaa.

Kuulin ystävältäni, että hänen tuttavansa oli kuollut aivan yllättäen. 32-vuotias mies, joka oli pari vuotta sitten mennyt naimisiin ja jolla oli puolitoistavuotias lapsi sekä vastikään lainarahalla yhdessä vaimon kanssa ostettu rivitalonpätkä, yhtäkkiä vain kuoli työmatkallaan. Mies oli kaikinpuolin terve ja hyväkuntoinen, urheilullinenkin. Töissä vain oli ollut viime aikoina tavallista enemmän stressiä. Eräänä aamuna kimppakyydillä töihin mennessä mieheen oli iskenyt kohtaus, jota työkaverit olivat aluksi erehtyneet luulemaan pelleilyksi. Asian vakavuus iski kuitenkin melko pian, sillä aivoverenvuoto tappoi miehen parissa minuutissa.

Koskaan ei tiedä, milloin lähtö tulee. Olisi varmaan syytä elää hetkessä ja nauttia. Kunpa vain osaisi ja elämän lahjan ymmärtäisi.

Autokauppias on näätä

Olen syksyn aikana useaan otteeseen keskustellut tuttavapiirini kanssa autokaupoista ja -kauppiaista. Järjestelmällisesti kaikki ovat olleet samaa mieltä siitä, että uuden auton tai vaihdokin ostaminen on sulaa hulluutta. Enkä tarkoita nyt korkeita hintoja, sillä sehän on jo lähtökohtaisesti selvää, ettei auto kannata. Kummastusta ovat herättäneet nimenomaan saamattomat, laiskat ja välinpitämättömät autokauppiaat, joihin kaikilla menee hermot.

Esimerkki. Saavumme autokauppaan ja kierreltyämme autojen seassa useamman minuutin, kukaan ei ole sen paremmin tervehtinyt kuin kysellyt asiaammekaan. Useita kauppiaita parveilee liikkeessä siellä sun täällä, mutta kukaan ei kiinnitä meihin mitään huomiota, ja nekin, jotka istuvat päätteidensä ääressä, näpyttelevät koneitaan yhtä tiheään kuin minä päivitän blogiani.

Käymme viimein itse kysymässä, mistäköhän saisimme hieman apua autoasioihin. Autokauppias vilkaisee väsyneesti suuntaamme ja huutaa kaverilleen, että täällä taitaa olla sulle jotain tyyppejä. No mikäpäs siinä, palvelun taso ei päätä huimaa, mutta jos viimein pääsisi sinne koeajolle, josta on jo etukäteen liikkeen kanssa sovittu.

Koeajo sujuu ilman suurempia kommelluksia, myös minulta. Auto on isohko ja kivan värinen, siinäpä ne tärkeimmät. Palattuamme kierrokselta tiedustelemme, mitä maksaa, jos vaihdokkiin asennettaisi piirun verran parempi äänentoistojärjestelmä. Ei kuulemma onnistu. On sen verran monimutkaiset tietokonejärjestelmät, etteivät ne hyväksy uusia laitteita. Tai jotain muuta sellaista sontaa. Kun kysymme samaa asiaa toiselta paikkakunnalta, jossa samanlainen kosla on myynnissä, vastaus on, että toki äänentoiston voi kärryyn järjestää. Mitä kettua!? Ei vissiin näitä vihulaisia kiinnosta yhtään myydä näitä ajokkejaan? Ok, joku voi pitää reilun kolmenkympin kauppaa nappikauppana, mutta luulisi ainakin näinä aikoina autokauppiaallekin provikat kelpaavan. Vaan ei. Jätimme kyseisen auton ainakin toistaiseksi odottamaan parempia ostajia, vaikka eihän siinä autossa mitään vikaa ollut, palvelussa vain.

Omituisia ilmiöitä

Mitä on tapahtunut, kun löytää piilolinssinsä käpristyneinä uuninpelliltä? Sitä olen tänään pohtinut pääni puhki, mutta vastausta en ole saanut pähkäilystäni huolimatta. Linssit olivat ilmeisesti käyneet myös uunissa, joten nyt ne ovat ainakin kypsät. Mitä tähän voisi sanoa, sama pää kesät talvet?

Harrastan kummallisia juttuja, tarkkailen esimerkiksi ihmisiä yleisissä kulkuneuvoissa. Tätä seuraavaa tapahtumaa en olisi halunnut nähdä, saati kuulla, mutta se oli silti väistämätöntä. Odottelin junaa asemalla ja viereeni tupsahti teini-ikäinen tyttö. Junan tuloon oli aikaa neljä minuuttia ja sinä aikana typykkä räkäisi maahan kuusi kertaa. Kyllä, laskin nuo sylkykerrat, koska olen kieroutunut masokisti. Se oli inhottavaa ja rumaa (siis ei se, että katsoin tai laskin, vaan se, että teinari räki), ja se palautti mieleeni yläasteajat, jolloin kaikki pahikset räkivät, minkä sauhuttelultaan ehtivät. Oli se vissiin niin viileetä.

Olin tässä jokunen päivä sitten ystävämyynneissä, ja meno oli kuin villissä lännessä. Ei mitään kunnioitusta sen paremmin vaatteita kuin kanssaihmisiäkään kohtaan. Kuulemma aiemmin oli ollut pahempaakin, joten sitä varten ovelle oli hankittu poke pitämään shopaholicit ruodussa. Minulta tuli eräs daami kysymään: "Oletko IHAN varma, että aiot ostaa tuon olallasi roikkuvan laukun?" Sentään kysyi, eikä vain kylmästi repinyt sitä itselleen. Niinkin on kuulemma käynyt. Huh huh.

Kielipoliisi valvoo

Blogin lukijoille on varmasti käynyt selväksi, että bloggari on varsinainen pilkunviilaaja. Kirjoitusvirheet, etenkin yhdyssanavirheet, nostavat niskavillani pystyyn. Onhan se selvä, ettei juuri kukaan kirjoita täydellistä tekstiä virheettömästi, mutta alkeelliset virheet ne vasta minut hulluksi tekevätkin.

On omituista, että työkseen tekstien kanssa puljaavat henkilöt, kuten toimittajat ja copywriterit, kirjoittelevat puuta heinää ja ihan miten sattuu. Kaikkein karmeinta on lukea mainostekstejä, joissa on kirjoitusvirheitä. Enkä nyt tarkoita niitä tahallaan tehtyjä virheitä tai hauskoja sanaleikkejä, jotka toisinaan vaativat hieman joustoa oikeakielisyydessä.

Olen myös huomannut, ettei yhdyssanaongelmia ilmene pelkästään nuorella tekstiviestisukupolvella, vaan samaan ansaan lankeavat vanhemmat ja viisaammatkin. Onko todella niin, että suomalaisten kielioppitaidot ovat heikot? Vai onko kyse siitä, ettei monikaan enää välitä, mitä ja miten kirjoittaa, ja millaisen kuvan oma teksti itsestä antaa? Sampsa Hario on ilmaissut asian osuvasti:"Kirjallisessa viestinnässä vastaanottaja sijoittaa usein lähettäjän johonkin viiteryhmään pelkästään oikeinkirjoituksen perusteella. Siksi tietoverkoissa oikeinkirjoitus on niin tärkeä osa ilmaisua." Niin tai näin, minulle suomen kieli on erittäin tärkeä. Toki minulle on tärkeä myös Suomen kieli.

Avaimet sun kiesiin

Uh uh jeah raidataan
Okei sä tarjoot mulle avaimet sun kiesiin
Uh uh jeah raidataan
Anna mulle aikaa, sä starailet viel siin
- Cheek -

Niinpä niin. Kyllä minulle Audi silti kelpaisi, vaikken Kiesin ajatuksia allekirjoitakaan. Lähinnä naurattaa, että asiaa on kauhisteltu. Eihän se nyt tokikaan ole mikään uutinen, että Kiesin lailla ajattelevia miehiä on olemassa. Mutta ei se silti vaikuta minun mielikuvaani Audista, että merkin myyntijohtaja latelee urpouksia. Ja uskoisin, että myös minkkipaitaan mahtuisi Audin sponssi, mikäli niin onnellisesti kävisi.

Miksi muuten on ihan korrektia sanoa, että miehet tehkööt miesten työt kotona, mutta kun aletaan puhua naisten kotitöistä, femakoilla nousee (kainalo)karvat pystyyn?

Yksi rapu, tiikeri ja muutama minkki

Viikonloppu jälleen mennä hurahti läpi sormien. Toki aikaansaannoksiakin pariin päivään mahtui. Lauantaina oli vuorossa kodin perusteellinen kuuraus, ja koska siivous kerrankin sujui ja maistui, aikataulu hieman kusahti. Ei merkittävästi, mutta rapukekkereille Hyvinkäälle kodinhenki ja -hengetär ehtivät vasta puolitoista tuntia myöhässä.

Viemisinä oli syksyyn sopivasti roosa haravasetti sekä punkkupullo. Saatte itse päättää, kumpi oli isännälle ja kumpi emännälle. Pöydän ääreen oli kokoontunut yhdeksän nälkäistä, ja jos nälkä olisi pitänyt niillä saksekkailla taltuttaa, niin olisi jäänyt minulta tekemättä. Yhden rapusen jaksoin nyhertää, ja koska siihenkin tuhraantui varmaankin liki vartti, päätin sovinnolla siirtyä salaattiin ja patonkiin. Ja tokihan rapujuhliin kuuluu se perinteinen snapsikin.

Ilta jatkui vielä ytimen sykkeessä, jossa ravut vaihtuivat minkkeihin. Näitä pikku vilistäjiä en tosin edes yrittänyt maistaa, nämä olivat pelkkää loistoseuraa. Hyvät jamit ja kepun kautta sijaiskämpille nukkumaan.

Aamu vaihtui iltapäivään, mutta koska porukka oli yllättävän pirtsakkaa, lisävauhtia haettiin vielä Kalevankadun Delicatosta. Sitä voi muuten suositella lämpimästi: erityisesti ciabatta nro. 2 maistui taivaalliselta! Siihen kuului ainakin provolonea, salamia, aurinkokuivattua tomaattia, pestoa, salaattia sekä tuoretomaattia. NAM!

Koskapa nelikko oli virtaa täynnä, päätimme ottaa vielä pari tuntia padelia. Takkiin tuli, mutta paljon niukemmin kuin ensimmäisellä kerralla, joten satunnaisesta kiroilusta huolimatta sporttisessiosta jäi suuhun tosi hyvä maku. Hyvää makua päätettiin jatkaa vielä sauna-grilli -illalla provinssissa, joten päivä oli lähestulkoon täydellinen. Jo pelkästään tällaisten aktiiviviikonloppujen takia kesää pitäisi Suomessa pidentää vähintään kolmikuukautiseksi.

Jatkot

Viime viikonloppu oli pyhitetty beach volleylle ja hyville ystäville. Lauantaina aurinko helli biitsiin hurahtaneita Rautatientorilla, eikä sunnuntaikaan nyt ihan sieltä hanurista ollut. Pikkaisen Esteri tiputteli, muttei riittävästi häätääkseen eräitä minkkejä pois katsomosta. Ja koska cityminkki on tunnetusti yöeläin, oli lajille tyypillistä käyttäytymistä siis toteutettava. Lauantaina ehkä hieman maltillisemmin, mutta suununtaina sitten siihen kuuluisaan tappiin saakka, ja aika reilusti ylikin.

Taidan todellakin olla vanha, sillä en ihan heti muista, milloin viimeksi olisin ollut baari-illan jälkeisillä jatkoilla. Kovin spontaanit nämä jatkot eivät kyllä olleet, sillä majoituksesta oli sovittu jo etukäteen. Yhteen ääneen tulikin myöhemmin todettua, että tuskin kukaan meistä jatkoille osallistuneista olisi jatkoja edes harkinnut, mikäli olisi joutunut jatkojen hyydyttyä vielä raahautumaan provinssiin. Tällaisina hetkinä asuminen kantakaupungissa tuntuu houkuttelevalta ajatukselta, mutta toistaiseksi oma takapiha ja rivitalon pääty vievät voiton kaupunkiasumisesta.

Jatkot sujuivat rupattelun merkeissä, mutta sen verran asiaa tuntui riittävän, että vilkas keskustelu jatkui aina aamuseitsemään. Kevyt aamupala naamariin, ja unta palloon vielä kolmeen saakka. Sitten virkistävä suihku, jonka aikana myös isäntäpariskunta heräili, ja olikin jo aika siirtyä "normaaliin päivärytmiin". No, tokkopa olen saanut normirytmistä kiinni vieläkään. Vanha.

Floridalainen huijaus

Jos on pakko olla rosvo, olisi sitten edes rehellisesti vilpillinen. Jos aikoo viedä minulta rahaa, varastaisi minulta lompakon. Olisi edes jotain saumaa pinkoa se pitkäkyntinen kiinni ja antaa tädin kädestä.

Tarina meni näin: Olipa kerran mukava Miamin lomareissu, josta jäi iloiset ja aurinkoiset muistot. Näiden muistojen oli tarkoitus olla iloisia ja aurinkoisia hieman pidempäänkin, mutta toisin kävi. Joku kusipää kopioi pankkikortin ja alkoi käytellä sitä kuin omaansa. Toki ensin varmisti pikkusummalla, että kortti pelittää. Sen jälkeen alkoikin kunnon rip-off, kunnes onneksi tulin sattumalta syynänneeksi tiliäni pikkuisen tarkemmin.

Soitto pankkiin iltamyöhällä ja tili varmuuden vuoksi kiinni sekä kortti kahtia. Aamulla ensi töiksi pankkiin asiaa selvittämään. Joku floridalaisfirma oli yrittänyt tyhjentää tilini pikaisesti vuorokauden sisällä, mutta ilmeisesti pankissa oli alkanut hälytyskellot soida muutaman nostoyrityksen jälkeen ja rahahanat olivat menneet kiinni. Tonnin verran ne paskiaiset ehtivät kuitenkin tiliäni tyhjentää, ja nyt sitten vain odotellaan, korvaako pankki vahingot. Onni onnettomuudessa, että olin tuolloin jo Suomessa, kun rosmot aloittivat tilintyhjennyksen. Lienee helpompi todistaa, ettei ole itse leikitellyt kortilla, kun nostot on tehty Jenkkilässä samaan aikaan kun kortinhaltija on ihmetellyt maailman menoa koto-Suomessa.

Ennen kuin maksukorttipetoksen tutkinta pankissa etenee, on tehtävä myös rikosilmoitus. Siitähän sitä oli siis pankista juostava päätä pahkaa kyttäasemalle ilmoitusta tekemään. Työnantaja varmasti kiitteli, kun viivyin tällä pankki-poliisi -reissulla reilut kolme tuntia. Poliisiasemalla oli juuri sopivasti yksi kolmesta tietokoneesta kaatunut, joten odottelin vuoroani sellaiset puolitoista tuntia, jonka jälkeen asiani käsittely kesti vielä puoli tuntia.

Poliisiasemalla kävikin aikamoinen kuhina ja sakkia oli jos jonkinmoista. Yksi sankari kävi puhaltamassa, sillä "viiden tunnin kuluttua pitäisi lähteä lentämään". Viisari ei kuulemma paljon värähtänyt, mutta poliisisetä selitti, ettei mittari ollut ihan terässä (ei tainnut olla kyllä puhaltajakaan). Partioilla saattaisi olla paremmat vehkeet.

Eräs iso ja hikinen mies kävi tihrustamassa seinään ripustettua Helsingin karttaa. En tiedä minne hän oli menossa, mutta päämäärää piti etsiä milloin varvistamalla, milloin konttaamalla lattianrajassa. Siinä vaiheessa, kun tyyppi työnsi hikisen kainalonsa melkein suuhuni, teki mieli kysäistä, voisinko auttaa. En kysynyt, vaan poistuin vessaan jäähylle.

Yleisön pyynnöstä

Tai ehkä sittenkin enemmän Kaken pyynnöstä: tässä muutama tunnelmapala Magic Citystä. Alla hotellin aula. Hotelli sijaitsi South Beachin pohjoisreunalla, hyvien kulkuyhteyksien päässä kaikista oleellisista paikoista. Ja mikä tärkeintä, vain 50 metrin päässä rannasta. Mukava pikkuhotelli.





Kuten jo aiemmin kerroin, muutama kerta tuli reissussa myös purjehdittua. Ensimmäisellä kerralla keli oli niin tyyni, että jouduimme hinauttamaan itsemme takaisin marinaan. Kuvasta näkyy, että letkassa on myös muutama muu venekunta.

Toisella purjehduksella keli olikin sitten mitä mainioin, ja sillä keikalla tuli nähtyä kunnon Miami-tyylinen bileboat bikinityttöineen, bling blingeineen ja jumputtavine puhemusiikkeineen. Ankkuroimme myös Scarfacen kuvauslokaation edustalle ja pulahdimme siinä isoon lätäkköön. Ikävä kyllä tämän toisen purjehdusreissun kuvat eivät ole julkaisukelpoisia, vaikka maisemat näyttivätkin aurinkoisena päivänä todella upeilta.



4th of July oli paikallisille kova juttu, ja olimme onnekkaita päästessämme viettämään juhlaa penthousen kattoterassille. Upeat maisemat, perinteinen amerikkalainen grilliruoka sekä öinen Miami, jonka kruununa mittava ilotulitus nostivat tunnelmat korkealle.



Tällaisilla kepsuttimilla olin liikkeellä juhlailtana. Aika herkulliset, vaikka itse sanonkin :)

Sekalaista seurakuntaa

Kettumainen fiilis tämä, kun loma lähenee loppuaan. Onhan tässä toki ehditty jo tovi lomia lusiakin: juhannuksen alusviikolta elokuun alkuun tuntuisi olevan pitkä aika, mutta Suomen suvessa nuokin monituiset viikot haihtuvat kuin savuna ilmaan. Vielä on tälle kesälle projektoidut terassin laajennus ja uuden grillin hankinta tekemättä! Onhan se suorastaan synti, ettei ole omalla takapihallaan ennen elokuuta edes grillannut! Niin on kiirettä pitänyt. Muka.

Muutama labradorinnoutaja aiheutti ristiriitaisia tunteita toissapäivänä lähijunassa Leppävaarasta ytimeen. Tai eivät ehkä niinkään ne hauvat vaan niiden emäntä. Koissut olivat varsin suloisia (toinen niistä oli vasta pentu, söpö!) ja saivatkin osakseen ihastuneita hymyjä ja aikuislässytystä. Emäntä ei silti tuntunut huomaavan, että vaunujen välissä olevassa "eteisessä" pötkötelleet koiruudet olivat ruuhka-aikaan aika pahasti kaikkien tiellä. Vieressä seisseenä pelkäsin koko ajan, että kohta konnari tallaisi koiraparan hännän päälle, ja siitähän se haukku nousisi. No, konnari hieman murahti, muttei puuttunut asiaan sen enempää, eikä emäntä konnarin mulkoilua edes huomannut. Pentu tavoitteli gladiaattoreista pilkottavia varpaitani, mikä oli sinänsä suloista, mutta tämäkin episodi jäi emännältä näkemättä. En kuitenkaan dumaa koiria yleisissä, koska kiltit hauvat ovat in, urpot emännät sen sijaan aus, kuten Brüno toteaisi.

Itävaltalaisen homomiehen seikkailuja tuli todistettua sunnuntai-iltana. Elokuva oli juuri niin roisi kuin odottaa saattoikin, mutta ehkä kokonaisodotukseni olivat sittenkin liian korkealla, sillä täytyy myöntää, että hieman petyin. Episodit olivat liian irrallisia, vaikkakin paikoin nauroin ihan mehevästi. Borat oli kuitenkin selkeästi parempi, joten maaottelu Kazakstan-Itävalta on tilanteessa 1-0. Ei se silti huono raina ollut, kannattaa mennä itse toteamaan.

Olen varmaan vanha, sillä mökkeily tuntuu kivalta kesäajanvietteeltä. Toki ne mökkireissut, jotka tänä kesänä on tullut tehtyä, on sisältänyt monta hyvää elementtiä: kiva mökki, hyvä seura, raivokkaasti maistuvaa grilliapetta ja upeat kelit (no, aika kultaa muistot: jussina keli ei nyt ollut mikään maanmainio...). Niin no, eipä kai se tissuttelu mökillä ole yhtään terveellisempää kuin cityterassilla, mutta ainakin välttyy turhalta draamalta, mitä kaupunki-ilma voi aiheuttaa ;) Tietämättä cityminkkien edesottamuksista sen enempää, olen tyytyväinen, että järjestys on jälleen palannut ja kaikki ovat onnellisia. Hyvä niin.

Nyt keskityn imemään loman viimeiset auringonsäteet kehooni, ja maanantaina jälleen sorvin ääreen. Vielä on kesää jäljellä...

Mi ami Miami

Mistähän sitä aloittaisi? Kai se on vain vyyhtenä ruvettava purkamaan...

Paras loma ikinä. Se on paljon sanottu, mutta tässä muutamia perusteita väitteelle. The Magic City oli nimensä veroinen, eli minulle tärkeät elementit täyttyivät heittämällä: lämpö, ranta ja hyvät shoppailut.

Alkulomasta Esteri hieman soitteli hanuriaan, mutta sekin aika optimoitiin mall-käynneillä. Ja nimenomaan monikossa, sillä esimerkiksi Sawgrassia ei kahlattu läpi yhdessä päivässä. Mukaan tarttui neljät korkkarit, yhdet superstarit ja yhdet kangaskengät, joten kenkäosaston kanssa oli leikki kaukana. Rätei ja lumpui kasaantui myös niin kiitettävästi ostoskasseihin, että oli syytä panostaa aivan tuliterään matkalaukkuun, pinkkiin tottakai!

Kuumahan Miamissa oli kuin pätsissä, mutta kesäkissa oli onnellinen. Uuninpankon sijasta mirri lötkötti aurinkotuolilla rannalla, kuunteli letkeää kesämusaa kollin poppisoittimesta, dippaili itseään silloin tällöin lempeään linnunmaitoon ja ahmi Pilvilinnaa, joka romahti. Täydellistä! Myös hotellin allasosasto täytti odotukset: oli makuualustaa jos jonkinmoista ja tietenkin sopivan lämmin, mutta virkistävä allasvesi. Toisinaan näkymää tosin hieman varjosti paikallinen hot mama, joka katsoi velvollisuudekseen esitellä lihaisaa ruhoaan estottomasti venytellen.

Key Westkin tuli koettua. Se ei suuremmin minua vakuuttanut, mutta matkalla sinne löytyi helmimesta: Bahia Honda on ehdottomasti käymisen arvoinen. Turha sitä on tässä sen kummemmin hehkuttaa, sillä se on yksinkertaisesti koettava itse. Tätäkään paikkaa ei varmaan olisi tullut huomattua, elleivät paikalliset olisi siitä vinkanneet. Olipa onni, että Miamista löytyi sekä suomalaisia että paikallisia kontakteja, jotka osoittautuivat paitsi hyviksi tyypeiksi myös uskomattoman hyviksi tapahtuma- ja mestavinkkaajiksi. Lisäksi suomalaisista tunnuttiin tykkäävän oikein olan takaa, sillä meille tarjoutui useita upeita mahdollisuuksia osallistua ja päästä natiivien kekkereihin, esimerkiksi 4th of July huikealla kattoterassilla upeassa penthousessa oli unohtumaton kokemus.

Ja kesäloma jatkuu. Harmi vain, ettei Suomen suvi ole parhaimmillaan. Mutta ehkä jo ensi viikonloppuna, kun vuorossa on Jazzit ja Duffy. Mercy!

Lindex rulaa

Nyt sain niin loistopalvelua vaateliikkeestä, että on ihan pakko vähän kehaista. Luin noin pari-kolme viikkoa sitten jotain naistenlehteä töissä ja huomasin aivan ihastuttavan söpön, pinkin korsetin palstalla. Lähestulkoon siltä seisomalta rynnin lounastunnille ja hotkaistuani pöperöä henkeni pitimiksi, riensin lähimpään Lindexiin. Suuretsinnöistä huolimatta korsettia ei löytynyt ja oletin sen luonnollisesti olleen loppuunmyyty, olihan se sen verran näpsäkkä vaateparsi.

Onnekseni kuitenkin avasin (suuren) suuni ja tiedustelin kyseistä vaatekappaletta myyjiltä. He olivatkin hyvin hajulla, mutta valittelivat, ettei korsettia vielä ole tullut liikkeisiin. Vänkäsin luonnollisesti tietoa siitä, että milloin sellaisen saa tulla ostamaan eli toisin sanoen, milloin pinkki unelma saapuu kauppaan. Sitäpä ei osattu sanoa, mutta avulias myyjä tarjoutui ottamaan yhteystietoni ja kokoni ylös, sekä lupautui soittamaan heti, kun hepene saapuu liikkeeseen. Annoin iloisena tiedot, mutta syvällä mieleni sopukoissa kyllä epäilin, tokkopa kukaan oikeasti muistaa soitella, kun ko. tavara on saatavilla.

Mutta, mutta, niin sai pessimisti-Heidi nenilleen! Eilen puhelin soi, ja Marika Aleksin Lindexistähän se siellä! Nyt olivat korsetit saapuneet, ja minulle oli varattu pakasta sopiva koko, sen kuin vain kävisin poimimassa marjan. Satuin olemaan vielä sopivasti keskustassa muilla asioilla, joten kaikki osui nappiin senkin suhteen. Nyt olen yhtä pinkkiä korsettia rikkaampi! Kiitos Lindex, en osannut odottaa Suomessa näin hyvää asiakaspalvelua!

Muista aina liikenteessä

Viisi kuukautta olen nyt istunut aamuisin Länkkärillä aamuruuhkassa. Hermothan siinä menee. Ei niinkään siihen ruuhkailuun kuin siihen, mikä tai ketkä sen yleensä aiheuttavat. Ikäväkseni joudun toteamaan, että usein syynä ovat onnettomat naiskuskit, jotka eivät yksinkertaisesti osaa ajaa.

Mikä siitä kaistanvaihdosta, liittymään ajamisesta ja poistumisesta tai ylipäätään normaalista ajamisesta tekee niin pirun vaikeaa? En lainkaan tarkoita, että liikenteessä tai ruuhkassa pitäisi ajaa tuli takapuskurin alla, mutta kun aivan tavallinenkin liikennekäyttäytyminen tuntuu olevan hakusessa. Usein, kun tiirailen törttöilijän autoon sisään, ratin takana istuu hätääntyneen näköinen naisihminen, jonka nenä hipoo rattia ja silmät räpyttelevät hermostuneesti. Onhan tämä Suomen liikenne toki pelottavaa ja stressaavaa. Mitenköhän kävisi näille naiskuskeille jossain suuremmassa metropolissa? Jäisi varmaan ajamatta.

Toinen autoilijaryhmä, joka saa sappeni kiehumaan, on bemarimiehet, jotka kuvittelevat olevansa niin hyviä kuskeja, että pystyvät hoitamaan valtamerialustensa navigoinnin yhtaikaisesti työpuhelunsa kanssa. Ei pojat, ei. He eivät edes huomaa uskomattomia ja turhia kiilauksiaan, järjettömiä kaistapoukkoilujaan ja mutkittelujaan omalla sekä naapurin kaistalla.

No, ainahan sitä voisi mennä bussilla tai junalla välttyäkseen urpoilta. Tai eipä sittenkään.

Melukylän lapset

Sairaspäivänä ainakaan minä en saa aikaiseksi mitään järkevää. Tai kaipa lepo on juuri sitä järkevintä saikkupuuhaa. Tänään vietin aikaani Melukylän lapsien seurassa. Siis Sakun ja Nakun, Ollin, Riitan, Liisan ja mikä sen yhden nimi nyt olikaan (Anna?), kanssa. Enkä nyt tarkoita sitä statisti-Kirstiä, joka on siis jonkun (ehkä Ollin?) pikkusisko ja aivan liian pieni mihinkään. Siis muuhun kuin statistin rooliin.

Vaikkei oman lapsuuteni miljöö Laajasalossa vastaakaan idyllistä ruotsalaista maalaismaisemaa, mieleen tulevat tv-sarjan myötä mukavat kesälomamuistot. Peltojen sijasta meillä oli kalliot, meri ja metsät, ja ne kelpasivat meille kyllä mainiosti. Roonesta ei kesäisin juuri ollut kaveriksi, hän kun vietti suurimman ajan sukulaisissa jossain Kotkan-Karhulan suunnalla, mutta sitäkin enemmän aikaa tuli vietettyä Päivin, ja pakostakin myös hänen neljä vuotta nuoremman Kirsi-siskonsa, kanssa. Pidimme Kirsiä riesana, koska hänet oli aina raahattava mukaan kaikkialle, mutta oli hänestä joskus hyötyäkin. Häntä saattoi nimittäin pompottaa ja muutenkin pikkuisen kiusata.

Eniten pilojemme kohteiksi joutuivat kuitenkin muut pihan pikkulapset. Tapanamme oli pystyttää pihalle teltta ja houkutella itseämme nuorempia lapsia sinne leikkimään. Tässä houkuttelupuuhassa Kirsi oli mainio apu. Keksimme pelottavia tarinoita muun muassa Noita Noppervaarasta ja väitimme, että telttamme lentää. Harmi vain, että kusetuksemme keskeytyi yleensä siihen, että jotain naperoa kutsuttiin syömään, jolloin pohja lentävän telttamme tarinasta hieman rakoili. Toki siihenkin löytyi pian hätäselitys: teltta oli juuri tekemässä pakkolaskua takaisin pihaan, eikä se yleensä onnistunut kovin siististi. Telttaa ei kannattanutkaan laittaa kovin tiukasti maahan kiinni, sillä mellastus teltan sisällä olisi repinyt tapit irti kuitenkin.

Syksyn tullen ja Roonen palattua kesälaitumilta alkoivat sitten salapoliisi- ja muut isompien tyttöjen älyllisemmät leikit. Isäni kutsui meitä Kolmen Koplaksi, sillä taisi hänkin arvata, ettei Kirsiä koskaan hyväksytty täysivaltaiseksi tiimin jäseneksi. Kirsille asetettiin kaikenlaisia pääsykokeita, mutta kokeet suunniteltiin aina niin vaikeiksi, ettei Kirsi-paralla ollut mitään mahdollisuuksia läpäistä niitä. Paitsi kerran sattui pieni moka, kun Kirsin oli määrä pyrkiä johonkin liikunnallisviritteiseen kerhoomme. Mattojentamppausteline oli sittenkin liian liukas tai mahdollisesti liian kaukana hyppyalustaan nähden, ja Kirsiltä murtui käsi. Onneksi olimme juuri aiemmin opetelleet lepositeen tekoa, joten saimme edes hieman anteeksi. Kai. Mielestäni pääsykokeen suorittajan olisi kuitenkin itse otettava huomioon suoritukseen vaikuttavat tekijät, kuten tuuli, hyppyalustan kosteus, omat kyvyt ja muut ulkopuoliset tekijät. Huolimatta siitä, että kokeen suorittaja oli tuolloin ehkä noin 6-vuotias...

Sairasta

Näillä keleillä on ihan sairasta sairastaa. Olen siis sairas. Kuumetta, nuhaa ja kurkkukipua, kuinka mukavaa. Hyvä puoli siinä on, että nyt voisin vaikka ahmia kalaa, kun en maista mitään. Huono puoli siinä on, etten maista mitään.

Vielä pitäisi kaksi viikkoa puurtaa, ja sitten alkaa kesäloma. Optimitilanne olisi, että Suomessa olisi huippukelit (lue 27 astetta lämmintä) jussiin asti, sitten pariin viikkoon ei niin ole juurikaan väliä, kunhan Miamissa paistaa :) Loppuheinäkuun saakin sitten taas aurinko porottaa.

Kuulin, että viikonlopulle on luvattu epävakaista keliä. Toivottavasti Mette ja kumppanit ovat väärässä, sillä kettumaistahan se olisi futismatsia sateessa katsella. Puhumattakaan tunnelman nostatuksesta ennen matsia kisatorilla. Etten ihan yksikseni olisi kannatuslauluja virittelemässä, tulkaahan kaikki kynnelle kykenevät pyörähtämään Paavo Nurmen aukiolla lauantaina. Ainakin Norpalle paikka on todistettavasti tuttu!

Urheiluhullut purkissa

Viime viikko meni tiukasti Tampesterissa. Maanantaina vielä pikkuisen epäilytti, että mitäköhän tästä kesäproggiksesta tulee, mutta ensimmäisenä kuvauspäivänä, eli tiistaina, koko tuotantotiimi oli yhtä mieltä siitä, että hitti se on. Piikiteltiin, naurettiin, kilpailtiin ja ennen kaikkea pidettiin hauskaa. Järjestään jokainen naisvieras varoitti etukäteen, ettei hän ainakaan mistään mitään tiedä. No, tässä ohjelmassa nokkeluudella, päättelyllä ja tarkkaavaisuudellakin pötkii pitkälle.

Olipa myös hassua huomata, että tappio tosiaan edelleen kirvelee. Ei siitä kilpailuvietistä mihinkään pääse. Toisaalta, voitto on myös aika makeaa, ja keskimäärinhän voittaminen on kivempaa kuin häviäminen. Ennen viimeistä kuvauspäivää olin vielä pikkuisen takamatkalla, mutta onneksi lopulta kävi kaikin puolin tyydyttävästi.

Jätän herkut katsottaviksi (kesäperjantaisin alkaen 5.6. TV2 klo 20.05), mutta mainittakoon, että mokiakin sattui. Olisihan se pitänyt tietää, kuinka monta kuivaestettä 3000 metrin esteissä on normaalikierroksella, mutta antinylkky vastasi väärin. Ja ettekö muka tienneet, että Urho Kekkonen on olympiavoittaja?!

Tyhmä, rohkea vai tyhmänrohkea?

Tissit. Jos haluaisin, ettei minusta jäisi muuta katsojan mieleen, paljastaisin ne. Joku voisi tosin sanoa, ettei ole paljon paljastamista. No, sitä näytetään, mitä on, ja ne näyttävät, joilla näytettävää riittää. Tällaiseen päätelmään on helppo päätyä, kun katsoo oheisen linkin: http://www.mtv3.fi/viihde/uutiset/muut.shtml/883633?latva_piikkila_anette

Kun jaksaa katsoa koko clipin maaliin asti, siellä palkinto odottaa. Anette on kaunis nainen, eikä kropasta todellakaan löydy moitteen sijaa, mutta onkohan tätä ajateltu loppuun saakka? Tissit ja uutisjuttu eivät mielestäni sovi yhteen. Saatte vapaasti kutsua minua tiukkapipoksi, mutta erityisesti silloin, kun uutisjutussa esitellään toimittajan tissit, ollaan hakoteillä. Tai tässä tapauksessa siis rallipoluilla.

"Nyt mennään näillä, saatana", sanoi Jutilan Timo

Norppa, enää ei pelkästään mennä sillä, mitä on, vaan nyt mennään näillä, saatana. Näin ainakin, mikäli Timo Jutilaan on uskominen. Täytyy sanoa, että aamu alkoi leveällä virneellä, kun näin lehtijutun, jossa Jutila kommentoi värikkäästi sitä, että Suomen MM-matsia siirrettiin ruotsalaisten takia. Oli syytäkin noitua. Mutta ennen kaikkea minua nauratti, kun mieleen nousi heti Norpan ansiokas blogi, jossa mennään sillä, mitä on. Kivaa, että on kivaa. Niin se on pienestä kiinni. Harmi, etten enää iltapäivällä löytänyt kyseistä artikkelia, jotta olisin voinut linkittää sen tähän. Hö.

Lentäviä lauseita ja sanontoja on laitettu uuteen uskoon kautta aikain. Tässä minun TOP2:
"Sitä saa, mitä tulee" ja "Kyllä sopuli sialle antaa". Kovin ovat totta molemmat, luulisin.

Niin muuten, palatakseni edelliseen postaukseeni. Eihän Suomi saanut pataan kanukeilta. Olin väärässä. Onneksi ensimmäistä kertaa tänä vuonna.

Urheiluhullut

Urheiluhullu-sana herättää juuri nyt monia eri ajatuksia. Parin viikon kuluttua purkitetaan Kakkoselle koko kesän proggikset ja pikkuisen jännittää, että mitähän siitä tulee. Ainekset maukkaaseen soppaan ovat kuitenkin olemassa, sillä lava pursuilee legendoja. Muistakaa avata töllö kesäperjantaisin kakkosnappulasta klo 20.05.

Urheiluhullusta tulee tietenkin mieleen myös Eppu Normaali ja takavuosien hitti siitä, kuinka jokaisella sporttikundilla oli heili, ne näet urheili. Biisissä himottiin myös lätkäjätkien hanuriosastoa, mitä en ole koskaan oikein ymmärtänyt. Eihän pepun kuulu olla iso, vaan hyvinmuodostunut.

Minusta on viime aikoina tullut yhä vähemmän urheiluhullu. Liekö olen saanut yliannostuksen, sillä viime vuoden on potkinut rajusti vastaan tuo urheilun maaninen seuraaminen. Tänään aion kuitenkin katsoa Suomen rimpuilun Kanadaa vastaan. Rimpuiluanalyysini perustuu pelkästään yhden MM-matsin katsomiseen ennen tätä, ja koska siinä Leijona-lauma päästi mötikän reppuun viiden sekunnin pelin jälkeen, en jaksa uskoa, että kanukit ottaisi pataan tänään. No, sehän nähdään. Kummelin sanoin:"Kanada!"

Hautaan asti

Toistaiseksi elävä legenda totesi lehdille pysyvänsä naimisissa hautaan asti tamperelaisen perijätärkaunottarensa kanssa. Jalo ajatus, jollei takataskusta pilkota leipäveitsi tai muu teräase, jolla on jälleen hauska leikkiä hippaa roskalehden seuraavan numeron kannessa. On se jännä, kuinka kauan sama pariskunta (höystettynä muutamalla ulkopuolisella aina tasaisin väliajoin) voi lypsää rahaa tekaistuilla/mitättömillä/härskeillä jutuilla. Kertoo luonnollisesti myös suomalaisesta journalismista jotain. - How low can you go? - Well, at least six feet under!

Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Se, että kirjoitan blogia 2.5. aamupäivällä kello kymmenen tienoilla antaa väärän kuvan siitä, kuinka vauhdikas Vappu tänä vuonna olikaan. Olen toki ihan tyytyväinen, etteivät isot norsut tanssia rymistele ripaskaa takaraivossa, mutta onhan se kumma, ettei krapulaa näy ei kuulu, vaikka kaksi päivää on menty perinteisellä polttoaineella.

Matkaan mahtui vaikka mitä, omakohtaisimpana kokemuksena kuitenkin virtsaamisen vaikeus. Siitä tuonnempana tarkempi selvitys ja analyysi. Vappuaatto oli suhteellisen rauhallinen, ja panostus siirrettiin tavallaan kuin vahingossa Vappupäivään. Eli: väsähdys hyydytti MinkkiP:n ja MisterZ:n bileiden jälkeen parivaljakon Klaus K:n armoitettuun petiin. Tässä ei ollut siis kyseessä kolmen kimppa, vaan Klasu tarjosi pitkämatkalaisille yösijan kaupungin ytimessä. Hyvä niin, sillä voimia tarvittiin seuraavaan päivään, josta riittääkin sitten kerrottavaa, jos ei nyt lapsenlapsille, niin monelle uteliaalle ainakin.

Klasun aamiainen nautittiin perinteisin menoin, tällä kertaa kylläkin ihan hyvissä ajoin ennen buffet-aamiaisen loppua, joten ehti oikein kunnolla paneutua herkkuihin. Olo oli mukavan keveä, ja siksi tuntui siltä, että minäkin voisin korkata neitsyyteni. Paljasjalkaisesta helsinkiläisyydestäni huolimatta en nimittäin koskaan ole eksynyt Ullikselle/Kaivariin yhtenäkään aiempana elämäni keväänä. Nyt oli siis viimein aika.

Mustikka (lempinimeltään auto) reteästi Turkin lähetystön pihaan parkkiin, jossa se toivon mukaan vielä tälläkin hetkellä odottaa poimijaansa. Juomat reppuun ja minkinmetsästykseen. Erittäin yksityiskohtaisten ja ansiokkaiden ohjeiden perusteella duo navigoi itsensä melko suoraan MinkkiP:n emännöimän lauman huomaan. Varusteet olivat parivaljakolla neitsytmatkalaisille tyypillisesti vajaat, mutta kokeneemmat opastivat. Istumapaikat löytyivät viltin kulmalta ja apettakin olisi olut tarjolla, jos olisi nälkä yllättänyt. Eräskin ehtoinen emäntä oli varta vasten noussut puoli seitsemältä aamulla sushirullia pyörittelemään! Aikamoista uhrautumista yhteisen hyvän eteen!

Aurinko paistoi, mutta vettä ei satanut. Upean yhtälön oli noteerannut aika moni muukin, joten vilskettä riitti. Suurimmat alun ongelmat olivat aika mitättömiä, kuten kaasuilmapallonmyyjäsetä, joka sekä blokkasi auringon, että puhalteli röökisavunsa seurueen kiusaksi.

Henkilökohtaisten ongelmieni suma alkoi bajamaja-jonosta, jossa tapani mukaan olin alun alkaenkin osannut valita juuri sen hitaimman. Kolme varttia omaa vuoroani odoteltuani tein laskelman, jonka mukaan edessäni oli vielä 15 henkilöä, joilta kultakin kuluisi keskimäärin minuutti - puolitoista, ennen kuin olisi minun vuoroni helpottaa tukalaa oloani. Ennenkään ei ole minua kärsivällisyydestä kiitelty, eikä tälläkään kertaa. Myönnän, että saatoin hieman ylireagoida, mutta kun vaihtoehtona oli joko housuihinsa laskeminen tai paikalta poistuminen (kiireellisesti), valitsin sen jälkimmäisen.

Kamppeet kasaan ja pikaiset (sekä viileät, sorry kaverit) jäähyväiset, ja toiseksi lähintä helpotusta etsimään. Kaivon hylkäsin ilmiselvänä vaihtoehtona saman tien, sillä ajattelin kaikkien muiden yrittävän sinne kuitenkin. Jo tässä vaiheessa päättelyketjuuni oli ilmaantunut virus.

Palan matkaa harhailtuani huomasi kolmen naisen livahtavaan rappukäytävään, ja rynnistin perään. Tässä vaiheessa kuvittelin vasta yhden siiderin kietaisseena näyttäväni suhteellisen tuoreelta, joten rohkaistuin kysymään sijaa majatalossa (tarkemmin sanottuna pikaista vessakäyntiä heidän huoneistossaan). Toinen virhe päättelyketjussa. Eivät vissiin olleet sitä ikäluokkaa, joka olisi kuunnellut Ultra Brata ja välittänyt toteuttaa periaatetta tyttöjen välisestä YYA-sopimuksesta.

Matka jatkui. Saavuin Centtuun, jonka ovella odotti ovimies. Kysyin, että pääsisinkö sisään. "Oletko syömään tulossa?" "En, ajattelin käydä pikaisesti WC:ssä", vastasin totuudenmukaisesti. "Sitten ei ikävä kyllä onnistu", sanoin poke ja siirtyi seisomaan oviaukkoon kuin peläten, että livahdan sisälle, mikäli hän ei sitä fyysisellä olemuksellaan estä. "Saako täältä mitään muuta kuin ruokaa?", aloin hermostua, sillä luonto kutsui jo melko kivuliaasti (BIG understatement). "Juu, juotavaa saa tiskiltä." "No, sitten mä juon". "Katsokin, että menet sitten tiskin kautta", poke vielä uhitteli, ja minähän katsoin. Tilasin yhden fisun (taisin lisätä siihen vielä, että helvetin nopeasti), sillä taas päättelin, että juuri tämä drinkki on lyhyin ja nopein tie vessaan. Tällä kertaa päätelmäni osui maaliin, muttei silti napakymppiin. Kyyppari oli paitsi hidas myös matemaattisesti rajoittunut. Tai sitten hinta oli juuri noussut siitä, mitä tiskillä mainostettiin. Niin oli kuitenkin kova hätä, etten viitsinyt asiasta edes mainita, vaan ajattelin, että muutama ylimääräinen euro ei budjettiani kaada, ja että onhan tässä tärkeämpääkin hommaa.

Muutaman minuutin odotus, ja sitten avasin oven taivaaseen. Kun lopulta pyyhälsin surullisenkuuluisan poken ohi, hän mulkoili minua niin kuin olisin hänen eväänsä syönyt. Teki mieleni sanoa, että käypä kysymässä tuolta tiskiltä, olinko kiltti tyttö, mutta en jaksanut ruveta räyhäämään (siitä pitivät nimittäin huolen ihan toiset tyypit sitten myöhemmin samassa paikassa...).

Paluumatka Kaivariin sujuikin sitten jo huomattavasti kevyemmin. Leiri oli edelleen pystyssä ja tutut muusikkoystävämmekin kävivät aiheuttamassa pahennusta. Kaikilla oli kivaa. Minullakin :) Kunnes taas tuli pissihätä, ja kuin en olisi mitään edellisestä keikasta oppinut, menin jälleen kiltisti odottamaan vuoroani bajamaja-jonoon. Jonot olivat lyhentyneet, mutta vastaavasti vessassaoloajat pidentyneet. Tällä kertaa olin kuitenkin varustautunut eväillä, mutta nekin loppuivat kesken. Refill kuitenkin toimi, kiitos Bambis! Loppumetrit olivat isompaa tuskaa kuin nelosen loppusuora, mutta siitäkin selvisin. Muutama tippa tuli ulos silmien kautta (kun oikein pinnistää, se on fysiologisesti mahdollista, usko pois!). Naisena oleminen on rankkaa. Jonossa törmäsi naisiin, jotka jakoivat samat tunteet, ja jopa UriHelpiä tajottiin avuksi (siis sellaista muovitötteröä, jossa on pohjassa reikä, että saa pissisuihkun sojotettua siististi), mutta kenenkään pokka ei riittänyt festarisikailuun. Hyvä niin.

Kaikki oli taas hyvin. Ilta jatkui Kaivon terassilla (kello oli noin kuusi), jossa kyypparit olivat vielä hitaampia kuin Centussa, mutta toki myös työllistetympiä. Jossain vaiheessa seurueemme huomasi, että kukaan ei ole syönyt mitään kunnon ruokaa koko päivänä, joten siirryimme mutkan kautta Centtuun. Ryhmädynamiikka oli kohdillaan, vaikka poptähtemme poistukin tanssimaan omia tanssejaan toisaalle kera kitaransa (jonka minä olin kantanut Kaivarista Centtuun), mutta jätti jälleen luurinsa toisten huomaan (eikö tuo mies koskaan opi: jo päivällä hylätystä puhelimesta oli lähtenyt joukko kyseenalaisia viestejä puhelinmuistion aakkosissa A:sta K:hon...).

Loppuiltaankin mahtui vielä monta käännettä, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Nyt tämä tyttö siirtyy terassille bikinien, aurinkorasvan ja kirjan kera. Hyvää kesää!

Ripsissä sen salaisuus

Hyvät ystäväni, painakaa tarkasti mieleenne, miltä näytän nyt. Aloitan nimittäin omakohtaisen ihmiskokeen Talika-merkkisellä ripsenkasvattajageelillä. Jos merkin antama lupaus pätee, minulla on kuukauden kuluttua pitkät, tuuheat ja kiiltävät ripset. Ja mahdollisesti myös niihin mätsäävät kulmakarvat. Teidän tehtävänne on huomata, että minussa tapahtuu muutos. Eihän siinä ole muuten mitään järkeä, jos olen itse ainoa muutoksen noteeraaja. Pahin kauhuskenario tietenkin on, ettei muutosta lainkaan tapahdu! Silloin voin todellakin myöntää olevani sekä mainoksen uhri että idiootti (tämä EI ole se hetki, jolloin sinun kuuluu nyökätä hyväksyvästi!)

Olen useasti kokeillut ripsienpidennyksiä erilaisilla metodeilla omiin räpsyttimiini ripustettuina, mutta liimattavat kestoripset ovat kuulemma jo vähän passé (sorry Norppa). Kestoripset ovat silti mielestäni ihan jees, mutta koska ne ovat sitä yleensä vain muutaman päivän tai max viikon, se ei mielestäni ole usean kympin arvoista. Katsotaan nyt, lunastaako geeli lupauksensa.

Ripsigeelin kylkeen tilasin myös ripsien pikapidentäjää, mikä käytännössä tarkoittaa (huomasin tämän seikan vasta paketin avattuani), että maskaraputelin näköinen putkilo on täynnä pikkuista mustaa kuitua, joka levitetään ripsille kahden ripsivärikerroksen väliin. Kuidut siten pidentävät ja tuuhentavat omien ripsien sekaan törkittynä. Kerran ehdin jo tätä testata, mutta projekti vaatii ehkä vielä hieman totuttelua ja kenties vielä vakaamapaa kättä. Nyt oli nimittäin ripsien lisäksi mustaa pikkukarvaa myös luomilla, poskilla ja vähän siellä sun täällä. Se ei liene tarkoitus, sillä se ei näyttänyt kovin viehättävältä. Ihan kuin olisin ripotellut raiskattua PataPataa silmien alle. Pretty.

Jos ripsigeeli toimii yhtä hyvin kuin kuitupidentäjä, toiveeni geelin tehosta ovat ehkä pikkuisen ylimitoitettuja. Olen selkeästi ripsiorientoitunut, lähestulkoon addikti.

Uuden työni vuoksi tai ansiosta (riippuu siitä, millä tavalla asian haluaa nähdä) minusta on tullut ehkä hitusen ulkonäkötietoisempi. Joku voisi ilkeyksissään jopa sanoa, että ulkonäkökeskeisempi, mutta koska en mielestäni ole ihan mahdoton narsisti, vaan ihan pikkuisen vain, käytän mieluummin ilmausta ulkonäkötietoinen. Kosmetiikan, ihonhoidon ja hiustuotteiden parissa puljatessani on väkisinkin tullut tutuksi uusien alan totteiden kanssa, ja joihinkin olen jopa ihastunut. Onhan se upeaa, kun löytää esimerkiksi itselleen täydellisesti sopivan shampoon tai juuri omalle iholle parahultaisen kosteusvoiteen.

En kiinnitä huomiota pelkästään purnukan sisältöön, sillä myös putelin olemuksella on merkitystä. Lähtökohtaisesti minun aivoissani ajatukset kulkevat kaavalla: kiva purkki - kiva tuote / paska purkki - paska tuote. Yksinkertaista, joten se sopii minulle, vaikken väitäkään, että teoriani toimisi aukottomasti. Joskus paskaa löytyy myös kivasta purkista. Mutta toisaalta: milloin olisi käynyt niin, että helmituote löytyy paskasta purkista? Harvoin.

Minulla on ollut, ja tulee kesän aikana olemaan muitakin tuotteita testissä. Raportoin niistäkin, kunhan ihmiskokeeni pääsevät kunnolla käyntiin. Kokeiden analysoinnin lisäksi ajattelin ilahduttaa lukijoitani jossain vaiheessa myös ajankohtaisilla kuvilla, mutta ko. toimenpide vaatii henkilökohtaisen teknisen tuen aktivoinnin. Ja aktivointi vaatii vielä alustuksekseen pientä motivointia. Taidankin aloittaa teknisen tuen motivoinnin asap.

Vähäks

Vähäks mä oon saamaton, kun on jäänyt taas monta monituista päivää väliin ilman blogipostausta.

Vähäks multa lähtee kaikki vähäisetkin lukijat litoo, kun ei postauksia tipahtele.

Vähäks multa menee hermot, ku bussikuski ei osaa ajaa. Aina pitäis kaikki ite tehä.

Vähäks mä oon tyytyväinen, kun tulee viikonloppu ja Minkkibileet.

Vähäks on hyvä, että tulee Vappu ja Wiralliset Wappubileet.

Vähäks mä odotan innolla kesää ja lomaa ja aurinkoa ja terassia ja kesähepeneitä.

Vähäks naurattaa tällä hetkellä Pissisten käytöskoulu Liv-kanavalta. Suosittelen :)

Vähäks mä oon mainoksen uhri: tilasin nettikaupasta ripsiä pidentävää ja tuuheuttavaa seerumia. Saas nähdä, onko mun siansilmäripsien päivät luetut.

Vähäks mul ois loistava synttärilahja valmiina Tepa K:lle. Milloin sil on synttärit?

Vähäks on siistii. Paitsi kotona. Joku vois siivota.

Vähäks on paljon!

Ameriikan parhaat

MinkkiP:n kunniaksi omistan tämän postauksen Ameriikan ihmeille. Rapakon toisella puolellahan kaikki on suurempaa, esimerkiksi ihmiset, kuten MinkkiP on huomannut. Myös tosi-tv on Jenkkilässä suurempaa, tai ainakin suurempaa kuin täällä Suomessa. Selviytyjät ja American Idol ovat kuuluneet tiiviisti telkkarikattaukseeni viime aikoina, ja ihan ilman suurempia ponnistuksia olen ikäväkseni (taas) joutunut huomaamaan, että kyllä ne vain siellä kaukana osaavat tv-hommat paremmin kuin täällä koto-Suomessa.

Varmasti osasyy on rahalla, jolla tunnetusti pötkii pitkälle, mutta vielä enemmän löytyy taitoa. Amercan Idolissa on jäljellä vähän vajaat kymmenen parasta, joiden joukkoon Suomen vastaavasta olisi yltänyt tuskin kukaan tai korkeintaan Pete Parkkonen. Toki American Idolinkin jäljelläolevista laulajista muutama sinnittelee lähinnä sympatialla, mutta silti taso on ihan toista kuin täällä meillä.

Oma suosikkini AI:ssa on ehdottomasti Adam Lambert. Se kyllä vähän häiritsee, että hänet on viime aikoina stailattu muistuttamaan Elvistä, mutta se ei onneksi ole vaikuttanut hänen esiintymiseensä tai lauluunsa. Kaveri on jo nyt valmis paketti. Turha kai minun tässä on häntä sen enempää hehkuuttaa, katsokaa itse, niin ymmärrätte. Vahva ammattilainen.

Tyttöjen puolelta (mitättömän) ääneni saa Allison. 16-vuotiaalla punapäällä on uskomattoman upea ääni, eikä todellakaan uskoisi, että se lähtee teinitytöstä. Kunpa ei vain pissi nousisi tukkaan, siitähän tulisi silloin ihan oranssi!

Minulta on joskus kysytty, kenet julkkiksen haluaisin tavata, jos voisin valita kenet tahansa. Minulla ei nyt suuremmin ole toiveita tavata juuri ketään julkkista, mutta en nyt päällekään sylkisi, jos Simon Cowell vastaani tepastelisi. Aivan huikea tyyppi! On aivan pakko nauraa, kun Simon-setä vääntelee naamaansa, pyörittelee silmiään tai luo merkitseviä katseita Paula Abdulin suuntaan. Lisäksi Simonin kommentit ovat mielestäni aina perusteltuja ja kaiken lisäksi hyvin osuvia, vaikka moni pitääkin niitä turhan suorasukaisina. Luulot pois vain, sanon minä! :)

Moneen otteeseen on täytynyt myös juontaja Ryan Seacrestin ammattitaitoa ihailla. Siinä on mies paikallaan. Todella rento ja leppoisa ote, ja lisäksi myös äärettömän nopea reagoimaan ja heittämään hauskaa läppää. Tottakai prompteri auttaa, mutta ei sekään ihmeitä tee. Joskus pitää vain ola nopeat hoksottimet ja terävä kieli. Hänellä on.

Amerikan Selviytyjien titteli meni mielestäni väärään osoitteeseen. Se kammottava, kieroileva pikku-weasel face eli Todd vei koko miljoonan potin. Amanda olisi saanut voittaa. Prkl.

Noidutut Mikkoset

Ei ne sitten tulleetkaan. Pettymys oli iso, kun koko sunnuntai-iltapäivän odottelin, mutta ei näkynyt noidan noitaa mailla halmeilla! Ja niin kun olin kerrankin valmistautunut. Oli isompaa munaa, oli pikkumunaa, eli munaa joka lähtöön. Ei vain tuntunut trulleja nappaavan. Yritin jopa puhelimitse houkutella naapurin lapsia virpomaan, mutta eipä näkynyt heitäkään (kuulemma viime vuonna mania mankunut pikkunoita ei enää ole niin kovin pieni, vaan ennemminkin aika cool, joten virpominen naapurin tädin ovella ei oikein enää sovi pirtaan. Kävisiköhän noituminen jo sujuvammin? Luultavasti, mutta en ole kuullut).

Noidista tulikin mieleen Mikkosten maailma. Vahva arvioni on, että se ensimmäinen kerta, kun katsoin kyseistä ohjelmaa, jää myös viimeiseksi. Aika tekemällä tehdyltä vaikutti. Se, että vanhempien välinen kommunikointi kuulosti lähinnä paneelikeskustelulta, oli jo sinänsä aika pelottavaa. Jos tunteita ja hellyyttä pitäisi yrittää ilmaista jäykästi kirjakielellä ja kieliopillisesti oikein, aika iso osa tunteesta jäisi kyllä allekirjoittaneen osalta ilmaisematta.

Mutta se, mikä ohjelmassa eniten hämmästytti oli se, että pojat (ehkä noin 5- ja 7-vuotiaat?) keskustelivat keskenään kuin pikkuaikuiset. Ja vieläpä hyvin kuivakat pikkuaikuiset. Jos Radio Rockin Korporaation Heikelää ja Linnanahdetta kutsutaan kid-adulteiksi heidän nimitettyään Timo T.A.:ta siviilipalvelusmieheksi (kun hän oikeasti on majuri), niin Mikkosen pojat ovat sitten kyllä kiistämättä adult-kidejä. Juuri sellaisia ärsyttävän pikkuvanhoja tenavia, joista tulee isona ärsyttävän takakireitä nipottajia ja turhantärkeitä niuhoja. Kylläpä pisti vihaksi kerrassaan. Ja laittamalla pikkupojat tuollaiseen tv-ohjelmaan, isä- ja äiti-Mikkonen kyllä totisesti altistavat poikansa myös arvostelulle. Esimerkiksi juuri tällaiselle.

Ja ei kai kukaan tosissaan luullut, että ohjelman jatkosta oikeasti pystyi äänestämään? Kyllä kai tv-kanavien ohjelmakarttoihin on hieman aikaisemmin tarvinnut määrittää, mitkä ohjelmat milloinkin tuutista ulos tulevat. Enkä usko, että mikään tuotantoyhtiökään voisi toimia siten, että odoteltaisi yleisön mielipidettä siitä, jatkuuko tuotanto seuraavana päivänä vai ei. "Juu, tuu vaan Pertti huomenna töihin, jos näät illalla saman kanavan ohjelmassa, että äänestystulos on Mikkosten maailmalle myönteinen". Jep, jep. Löyhkää tukevasti rahastukselta ja tietenkin markkinoinnilta. Aika paljon media-aikaahan tuo taannoinen "äänestys" sai. Eli nappiin meni siltä osin.

PS. Munat menivät lopulta parempiin suihin

Odotettavissa noitien hyökkäys

Ha-haa, MinkkiP pääsi näpäyttämään tänään lounaalla vanhaa kielipoliisia: samppanja on suomeksi samppanjaa, eikä shampanjaa, kuten allekirjoittanut edellisessä postauksessaan erheellisesti kirjoitti. Asia valkeni minulle jo aiemmin, kun selvittelin oikeaa kirjoitusasua työn puolesta. Olipa hassua kirjoittaa tiedotetta samaisesta tuotteesta, jota olin pari päivää aiemmin ruotinut erinäisin sanankääntein. Pisti virnistämään. No, kuulemma minun maussani ei ole mitään vikaa. Harmihan sattuu nimittäin olemaan ennemminkin se, jos hienostuneet makunystyrät suostuvat huljumaan ainoastaan liemissä, jotka maksavat vähintään sata euroa pullo.

Vähänkö olen iloinen, että blogini lukijoiksi on kirjautunut jo kolme tyyppiä! Taidan tuntea teidät kaikki, mutta otan ehdotuksia vastaan siitä, mistä kirjoitan tai mitä paljastan, kun lukijaksi kirjautuu joku sellainen, jonka henkilöllisyyttä en pysty jäljittämään nimimerkin tai jätettyjen kommenttien avulla. Vinkki, vinkki MinkkiP, kirjautuminen on toivottavaa, jopa suotavaa ;) Juu juu, tästä on jo puhuttu.

Tänä vuonna olen muuten valmistautunut pääsiäisnoitien hyökkäykseen hyvissä ajoin. Ensimmäiset suklaamunat upposivat tosin parempiin suihin, mutta eilen täydensin varastoja kuudella yllätysmunalla. Ainakin silloin, kun itse kävin kerjuulla vitsojen kera, suklaamunat olivat sitä kovinta valuuttaa. Ehkä nykynoidat ovat kuitenkin hieman muuttaneet prioriteetteja, sillä viime vuonna, kun olin unohtanut hommata trulleille oikeat eväät, yksi ilmoitti minulle ovella:"Jos sul ei oo karkkii, sä voit kyl antaa manii. Siis niinku rahaa". Kiitos myönnytyksestä, pikkunoita. Onneksi löytyi kolikoita.

Korkokenkiä ja shampanjaa

Aivan ensimmäiseksi nöyrä pahoitteluni erityisesti MinkkiP:lle, joka on jo ehtinyt kaipailla blogihöpinöitäni ;) Täytyy myöntää, että viime kerrasta on hurahtanut luvattoman kauan, eikä minulla ole edes mitään sen kummempaa tekosyytä kuin että olen ollut taas laiska. Ja saamaton. Lisäksi myös hieman kiireinen ja väsynyt. Tai sitten asia vain puhtaasti on niin, ettei minulla ole juurikaan mitään sanottavaa... No, minut tuntevat ovat todennäköisesti tuosta viimeisestä väittämästä eri mieltä.

Minulla on naisille hyvin tyypillinen pahe: kengät. Ja erityisesti korkokengät. Juuri nyt näin huhtikuun alla, kun katselee ulos, korkokenkäkelit näyttävät olevan vielä yhtä kaukana kuin scheissekuohuviini shampanjasta, mutta jotenkin niitä kepsuttimia tuntuu siitäkin huolimatta kaappeihin kerääntyvän tasaiseen tahtiin. Viimeisin kenkäostokseni oli kuitenkin matalampaa profiilia: mustat ja pohjattoman matalat, puolisääreen ulottuvat saappaat. Koska en koe itseäni muotibloggariksi, en taida jaksaa kuvata niitä laittaakseni niitä tänne esille. Näette ne sitten jalassani.

Korkkarit ovat siis ihania ja niitä ei voi naisella olla liikaa, mutta Suomen ilmasto tarjoaa aivan liian vähän mahdollisuuksia ulkoiluttaa näitä lukuisia kaunottaria, joita kotikaapit ovat syöneet. Korkkarieni käyttöaste on siis alhainen. Sääli, sillä kaikki vaatteetkin näyttävät paremmilta, jos niiden kera on heittää upeat korot.

Toissapäivänä uhmasin tietoisesti pakkasta tai mahdollista räntäsadetta, ja sujautin jalkaani tuliterät prinsessakengät. Syy oli selvä: MinkkiI:n synttäribileet shampanjanmaisteluteemalla ja sen jälkeen sirkustelemaan. Se jälkimmäinen jäi kuitenkin tekemättä, sillä pikkuhepeneissä jonottaminen ei tuntunut kovin houkuttelevalta vaihtoehdolta. Jännä juttu muuten, että kutsuvieraita seisotetaan pakkaskelissä. Ja jonokin oli valehtelematta ainakin satametrinen. Joko narikka tökki tai homma ei toiminut jostain muusta syystä, mutta jos asiakaspaikkoja on yli parituhatta, olettaisi että kutsutut pääsisivät sukkelammin sisään. "If they don't want us, we definately don't need them", tuli todettua ja pyörähdettyä tyylikkäästi niillä 12-senttisillä koroilla. Sorry Mehdi, joku toinen kerta sitten.

Mutta takaisin ajassa taaksepäin ja shampanjan maisteluun. Minähän en ole viinien ystävä, en sitten ollenkaan. Lasillisen voin irvistellen niellä ruuan kanssa, mutta kyljessä paree olla vettä, jotta saan sen ikävän maun huljuteltua kielen päältä. Minulle onkin sanottu, että makuni on lapsellinen (ei maistu viinin lisäksi myöskään kahvi, olut tai tupakka), sillä limpparit, karkki ja suklaa sekä kaikenlaiset muut herkut löytävät kyllä tiensä helposti minun luokseni. Synttärisankari on kuitenkin innokas kuplajuoman ystävä, joten teemana oli samppakaljan testailu Moët & Hennessyn tiloissa ja asiantuntijan opastuksella.

Ensimmäiseksi pöytään lyötiin Moëtin shampanja, joka yllättäen upposi myös allekirjoittaneelle. Maku oli riittävän pehmeä ja pyöreä, eikä hyökännyt päälle. Tämä shampanja oli loppujen lopuksi myös mieluisin, sillä loput Veuve Clicquot'n shampanjat olivat tosi kuivia ja "harteikkaita", kuten asiantuntijamme meitä valisti. Minun mielestäni nämä kuivanrapsakat ja kitkerät juomat eivät päässeet lähellekään suosikkini tasoa, mutta asiantuntijan otetta täytyy kiitellä. Esiintyminen kahdeksan hiprakkaisen naisen edessä (asiantuntija oli siis mies) ei välttämättä kuulu kovin monen ihmisen perjantai-illan toivelistalle. Asiantuntija kertoi kyllä monta mielenkiintoista faktaa ja tarinaa tähän kuninkaitten juomaan liittyen, joten sivistystäkin saatiin pikkupohjien lisäksi. Vertailtiin myös oikeiden shampanjoiden eroa scheissekuohareihin, kuten MinkkiK asian ilmaisi. Täytyy todella nostaa hattua asiantuntijalle, sillä hän ei häkeltynyt siitäkään, että totesin viimeisen Veuven maistuvan hieman hiivaiselta pissalta, johon on lorautettu tilkka hikisukkamehua. Eikös näitä juomia ole tapana kuvailla jotenkin tähän tapaan?

Huggy the Lips

Olen viime aikoina seurannut tiiviisti Brittien huippumalli haussa -ohjelmaa. Olen tosin hieman jälkijunassa, sillä katselen jaksoja nauhoitettuna. Nyt olen päässyt siihen vaiheeseen, että mallipyrkyreiden todelliset värit ovat alkaneet paljastua. Pikkupissikset ovat teroittaneet kyntensä, ja muutama joka tuotantokauteen oleellisesti kuuluva kissatappelu on jo nähty. Aivan mahtavaa! Mikä olisikaan parempaa viihdettä kuin katsella teinityttöjen nälvivän toisiaan, puhuvan paskaa toisistaan selän takana ja kieroilevan, minkä kuvauksiltaan kerkiävät?

Tämä tuotantokausi tarjoaa kuitenkin nättien tyttöjen lisäksi myös, hmmm, ei niin kaunista katsottavaa. Vai mitä sanotte tuomari Huggy Ragnarssonin turpavärkistä ja tarkemmin sanottuna ylähuulesta? Aika vaikuttava ilmestys. Ja tässä kuvassa tuo lihanpala on vielä kohtuullisen maltillisissa mitoissa...

Huggy on ilmeisesti aikoinaan itsekin ollut malli, nykyisin hän pysyttelee enemmänkin kameran toisella puolella. Hyvä niin. Mitä nyt tuomaroi mallinalkuja TV-ohjelmassa ja samalla esittelee hyvinkehittynyttä ylähuultaan. Vahva veikkaukseni on, ettei ole Haliksen ylähuuli luonnostaan noin turpea, vaan apuna on käytetty yhtä jos toistakin piikkiä pulleuttajana. Onhan ne täyteläiset huulet kauniit, mutta rajansa kaikella. Angelinakin alkaa olla minun makuuni hieman liian huuleva. Enkä nyt mitenkään jaksaisi nähdä tällaisia botoxibimboja teinityttöjen roolimalleina. No, se mikä toimii Briteissä, ei välttämättä toimi Suomessa. Vai pitäisikö pyytää Jorma Uotista tuomaroimaan Suomen huippumallia haussa :)

Yhtä kaikki, ohjelmaa jaksaa katsoa juuri siksi, että voi hymähdellä teinareiden tempauksille. Milloin lasketaan patjoilla portaita alas, hoiputaan huppelissa julkkiskokkareilla tai häiriköidään nörtimpien kanssakilpailijoiden kauneusunia. Ja tietenkin avaudutaan kaikenlaisista huolista ja murheista päiväkirjahuoneessa. Ainoa asia, mikä Huggyn huulien lisäksi ehkä pikkuisen harmittaa on se, että pian sarja loppuu. Ainakin tämä tuotantokausi. Mutta onneksi meidät pelastaa pian alkava Suomen vastaava. Ja se toinenkin malliohjelmaa alkaa kai näillä näppäimillä. Voi tätä autuutta!

Laiskuuden syvimpiä olemuksia

Voikohan laiskuus olla hyve? Eipä kai. Siksi tunnenkin ajoittain huonoa omatuntoa, kun heittäydyn laiskaksi. Ja kun minä olen laiska, se on todella totaalista.

Varsinkin siivous vie hyvin harvoin voiton laiskottelusta. Jotenkin sitä aina keksii jotain parempaa tekemistä (tai vain pötköttelyä) kuin siivoamisen.

Mielestäni laiskottelunkin voi viedä seuraavalle tasolle. Jos laiskottaa oikein kovasti, ei viitsi edes laittaa ruokaa, vaikka olisi kova nälkä. Usein sen kovan nälän voi nimittäin tilkitä helposti karkeilla :) Hätä keinot keksii!

Vieläkin pidemmälle voi mennä. Jos on oikein yyberlaiska, ei jaksa edes nukkua. Mutta siihenkin pulmaan löytyy ratkaisu: täytyy vain väkisinmaata itsensä. Ei se sen kummempia kevätjuhlaliikkeitä vaadi. Loppukaneetiksi tähän postaukseen sopiikin mielestäni loistavasti vanha pohojalaanen sanonta: "Ku jaksaas eres olla". Se tiiviistää kaiken.

Myydään tarpeettomana: maaliskuu

Maaliskuu on todennäköisesti kuukausista kaikkein ankein ja ikävin, ellei sitten satu olemaan jossain tosi kaukana Suomesta. Ainakin tänä vuonna, kun muutama päivä sitten näytti jo ihan siltä kuin kevät olisi piankin tuloillaan, mutta vielä mitä. Ilman Herra näytti jälleen persettä Etelä-Suomelle ja rysäytti kunnon lumipeitteen aamuruuhkalaisten riesaksi. Antoi siis ymmärtää, muttei ymmärtänytkään sitten antaa. Tyypillistä.

Toisaalta pitää kyllä melkein ääneen ihmetellä, kuinka tämä hyvinkin lumeen tottunut kansa menee ihan sekaisin, kun pikkuisen tuiskauttaa vettä tiheämpää. Aamuisin tienpinnan lisäksi liikenne on puuroa, varsinaista ryynipuuroa. On se kumma, ettei se kaasupoljin enää sijaitsekaan autoissa samalla kohtaa kuin kauniilla auringonpaisteella, vaikkei siinä mitään kummallista pitäisi olla, että vähän rapaa roiskuu, kun motarilla suhataan.

Kauniimpia kelejä siis odotellaan tässä perheessä. Toistaiseksi täytyy vain tyytyä muistelemaan kuvan fiiliksiä ja kosteaa kuumuutta. Olen kyllä jo hekumoinut ajatuksella, että pian pääsen avaamaan terassin oven ja pistämään pötkölleni terassille. Kai sitä joutuu vielä toukokuulle vartoomaan, mutta ei auta muukaan. Kestettävä on. Ja epäilijöille tiedoksi: meidän terassilla on toukokuun aurinkoisina päivinä tosi lämmin, on se sellainen terassi että! No okei, ei se nyt mikään Bali ole, mutta Suomen paras terassi nyt ainakin.

Peijoonan pentu

Pidän lapsista. Sitä ei ehkä uskoisi, kun lukee ensin tuon ylläolevan otsikon. Täytynee ehkä hieman tarkentaa: pidän kivoista lapsista. Kivat lapset ovat sellaisia, jotka eivät esimerkiksi lyö minua kaupassa.

Jouduin tänään tarkistamaan kantaani lasten suhteen, sillä yksi kuriton kakara katsoi oikeudekseen läimäistä minua kassajonossa. Ja lämy tuli ihan puskista. Kaiken kukkuraksi noin kolmevuotias poikamerkkinen riiviö pääsi asiasta kuin koira veräjästä, sillä hänen äitinsä ei tehnyt elettäkään sen paremmin pyytääkseen anteeksi jälkikasvunsa touhuja tai edes toruakseen tätä. Minä kyllä ihmettelin isoon ääneen, että mitä sinä oikein teet ja ettei noin saa tehdä (eli kiukkuani nieleskellen jätin sättimättä sen kovemmin). Vieläkään äitimuori ei reagoinut mitenkään.

En voi väittää olevani lastenkasvatuksen ammattilainen, mutta sen verran minäkin tiedän, että vanhempien velvollisuus on osoittaa lapsilleen, mikä on oikein ja mikä väärin. Eihän pieni ihmispolo voi sisäsyntyisesti tietää, saako vierasta naista lämiä kassajonossa (vai pitäisikö sittenkin?). Mutta senhän pikkuihminenkin ymmärtää kolmivuotiaana, että kyseisenlainen toimitus on sallittua, mikäli siihen ei mitenkään puututa tai siitä ei toruta. Tapasinko siis tänään kaupassa tulevan naistenhakkaajan äiteineen?

Täytyy myöntää, että ketuttaa. Ja vielä enemmän sen naisen lahnaisuus kuin se, että se pirun pikkupeikko mäiskäisi minua. Olisi kai itse pitänyt vaatia kakaralta anteeksipyyntö, eikä odotella äitikän ojennusta. Aina pitäisi itse kaikki tehdä. Vissiin lapsetkin.

Kaikesta huolimatta pidän edelleen lapsista. Niistä kivoista.

Nolla on ihan nolla

Minulla ei oikein koskaan ole ollut matikkapäätä. Reaaliaineet ja kielet ovat olleet aina helppoa huttua, mutta tuo matematiikan loogiikka ei vain ole osunut yksiin omani kanssa. Yo-kirjoituksissakin joskus takavuosina pyöristin kesken laskun. Ja kun mennään vielä kauemmas menneisyyteen, muistan, kuinka ala-asteen matikankokeessa piti viivottimella mitata janan pituus. Pikku-Heidi järkeili omassa pienessä päässään, etteihän kukaan aloita laskemistakaan nollasta, joten sen nollan siinä viivottimessa täytyy olla pikkulasten hämäysoperaatio ja suuri skäämi. Pikku-Heidin jana oli sitten sen sentin pidempi kuin muiden. Olenkin siitä lähtien ollut vahvasti sitä mieltä, että nolla on ihan turha. Siis ihan nolla.

Matemaattinen lahjattomuuteni ilmenee myös muilla tavoin. Olen nimittäin ihan käpälä esimerkiksi raha-asioissa. Ja tarkemmin sanottuna laina-asioissa. Luulin tähän päivään saakka, että jos asuntolainani korko laskee (jonkun viitekoron vai oliko se nyt ohjauskoron laskun ansiosta?), minun kuukausittainen lyhennykseni pienenisi. Mutta ei, hö. MinkkiP palautti minut maanpinnalle kertomalla, ettei asia ihan niin olekaan. Enhän olekaan maksanut asuntolainaani kuin vasta kaksi vuotta...

Paskanapit

Voisi luulla, että jos ei ole paljonkaan asiaa, kirjoitettavaa voisi vääntää vaikka siitä ittestään. Nyt ei kuitenkaan ole kyse siitä. Meidän perheessä nimittäin monivitamiini- ja kalanmaksaöljykapselit tunnetaan nimellä paskanapit. Eikä oikeastaan edes siksi, että niillä olisi jotenkin aineenvaihduntaa kiihdyttävä vaikutus, vaan lähinnä siksi, että ne ovat joka-aamuinen välttämätön paha. Sekä maun että vaivan puolesta.

Onhan niitä toki elämässä paljon ikävämpiäkin asioita, joita on (melkein) pakko tehdä. Ne ovat sitten niitä paskanakkeja, ja se onkin ihan toinen juttu. Ja jottei tämä postaus menisi ihan paskanjauhannaksi, lienee parasta panna homma pakettiin ja siirtyä pastan pariin. Kiitos ja anteeksi.

Missejä ja huulipunaa

Tänään yllättäen töissä puheenaiheeksi nousi eilen kruunattu Miss Suomi perintömirkkuineen. Jep, sen verran ehdin eilistä lähetystä vilkaista, että katsoin olevani oikeutettu osallistumaan keskusteluun (lue arvosteluun). En ole ennenkään juuri perustanut moisesta viihdykkeestä, eikä ohjelma tälläkään kertaa onnistunut liimaamaan minua töllöttimen tykö. Kruunajaiset tuli kuitenkin päiviteltyä. Ei löytynyt sohvan toiseltakaan laidalta innostusta öljyttyihin misukoihin.

Joku töissä yritti pienellä äänellä puolustaa missi-irmoja sillä verukkeella, että "nehän on vasta ihan nuoria ja raakileita". Kyllä minun mielestäni päälle parikymppiset saisivat mielellään jo olla naisia. Minä puolestani otin esimerkiksi yhden Suomen kauneimmista naisista, Sara La Fountainin, joka on aina vaan ja uudestaan niin nätti että. On aina ollut. Ja on vissiin juuri sitä sorttia, joka ei edes koskaan rupsahda. Hitto, jos Sara ei olisi niin yltiöherttainen ja ihana, voisin jopa kadehtia häntä. Tai ehkäpä juuri siksi pitäisi?

Pitäisi varmaankin siis positiivisesti toivoa ystäväni tapaan, että missi-irmeleistä kasvaa vielä isona edustavia pakkauksia. Niin isoksi ei kuitenkaan sovi kasvaa, ettei enää mahdukaan kisapuvustoonsa. Pirkothan kun tapaavat kai edustaa Suomea jos jonkinnäköisissä mittelöissä vuoden mittaan.

En minä ihan yksinäni näitä missejä arvostellut, jokunen oli peräti samaa mieltä. Paitsi se yksi adhd-stailisti, joka väittää, että huulipunaakin voi kokeilla vahingossa. Kyllä, siinä vaiheessa, kun uuden huulipunan näpertää auki pienestä pahvipakkauksestaan, avaa hylsyn, ihastelee uutuusväriä ja sen jälkeen "vahingossa" punaa löytyy seuraavaksi stylistin huulilta, on vähintään erikoista väittää huulipunan joutuneen testiin ihan vahingossa. Tiedoksi vain, että pahvipaketin silpuksi repiminen ei ainakaan jouduttanut uskoani vahingon tapahtumisesta. En kyllä voinut kuin nauraa vedet silmissä. Perjantaifiilis jo maanantaina, mahtavaa! Kiitos asianosaisille :)

Debytantin avaus

Neitsyys meni. En ehkä ehtinyt mukaan suosion korkeimmalle aallonharjalle, enkä päässyt pioneeriksi, mutta hyppäsin junan kyytiin kuitenkin. Tässä sitä mennään. Tervetuloa lukemaan blogirookien tajunnanvirtaa.

Minulle kävi näköjään samoin kuin Facebookinkin kanssa: hieman epäilytti, mutta uteliaisuus voitti. Pesunkestävä kissa siis. Jospa olisi vielä ne yhdeksän elämää, niin olisi pullat näppärästi uunissa.

Näin sunnuntaina näytti olevan sopivasti aikaa ja mitä ilmeisimmin myös energiaa sen verran, että tuli kyhättyä blogisivu pystyyn. Uskottelen itselleni, että sisältö on tärkeintä (vaikka ainakaan tämän avauspostauksen substanssi ei näemmä päätä huimaa... täytynee totutella tähän blogimoodiin...), sillä tietotekninen osaamiseni on samalla tasolla kuin kissalla haukkuminen. No, kaipa harjoitus tekee mestarin, vaikkakin on syytä muistaa, että vain lahjattomat treenaa...

Koska en halua koukuttaa itseäni heti blogiaddiktiksi, pistän pillit pussiin hyvän sään aikana. Eiköhän tässä ollutkin pureskeltavaa hetkeksi, palaan taas asiaan, kun sellaista ilmenee.

PS. Sen verran tämä avauspostaus kuitenkin jännitti, että piti antaa teksti esiluettavaksi. Ja kun sensuuri jätti iskemättä, niin tässä on lopputulos. Ugh.